— Mutta onhan olemassa toinenkin maailma, sen kyllä tiedät, Susan.
— Onpa tietenkin, huokasi Susan haikeasti, — mutta senhän tohtorinna kyllä tiennee, ettei siellä naida eikä huolla.
XXXIX.
KAPTEENI JIM EHTII "TAA TYRSKYJEN".
Eräänä päivänä syyskuun lopulla tuli Owen Fordin kirja vihdoinkin. Kapteeni Jim oli kuukauden ajan vaeltanut joka päivä uskollisesti postikonttoriin toivoen, että siellä olisi hänelle jotakin. Mutta tänään ei hän ollut siellä käynyt, ja Leslie otti mukaansa hänen kirjansa yhdessä omansa ja Annan kirjan kanssa.
— Me viemme sen hänelle tänään iltapäivällä, sanoi Anna hilpeänä ja touhuissaan kuin koulutyttö.
Vaellusretki niemelle merenlahtea kiertävää punaista tietä pitkin muodostui viehättäväksi kirkkaan illan sulossa. Aurinko laski lännessä hietakumpujen taa, joille valahti äkillinen hohde, ja samassa silmänräpäyksessä syttyi tuo suuri tähti niemen valkoisessa tornissa.
— Kapteeni Jim suorittaa tuon tehtävänsä aina sekunnilleen täsmällisesti, sanoi Leslie.
Ei Anna eikä Leslie unohtaneet koskaan, miltä kapteeni Jimin kasvot näyttivät, kun he antoivat hänelle tuon kirjan — hänen oman kirjansa — muovailtuna ja jalostuneena, mutta kumminkin niin tuttuna. Vanhuksen poskille, jotka viime aikoina olivat olleet niin värittömät, kohosi kiihkeä puna, ja hänen silmissään hohti nuorekas hehku. Mutta hänen kätensä vapisivat, kun hän avasi sen.
Sen nimenä oli aivan yksinkertaisesti "Kapteeni Jimin seikkailuja", ja kansilehdellä oli molempain yhdessä toimineitten kirjailijain nimet, Owen Ford ja Jim Boyd. Sen yläreunassa nähtiin valokuva kapteeni Jimistä itsestänsä hänen seistessään majakkansa ovella lahdelle tähystellen. Owen Ford oli valokuvannut hänet eräänä päivänä, muistiinpanoja viimeistellessään. Kapteeni Jim oli kyllä huomannut sen, mutta hän ei ollut tiennyt, että valokuva tuli uuden kirjan kansilehden koristeeksi.