— No jopa jotakin, sanoi nyt kapteeni, — siinähän tuo vanha merikarhu seisoo ihka elävänä aivan oikean, painetun kirjan kannella. Tämä on elämäni suurin päivä, tyttöset — kun ei vaan suuruudenhulluus vahaisi minua vanhoilla päivilläni!… Tänä yönä en aio ummistaakaan silmiäni! Luen ennen auringonnousua kirjan loppuun.
— Sitten me lähdemme nyt, niin että voitte alkaa heti, sanoi Anna.
Kapteeni Jim oli pidellyt kirjaa kädessään kuin ihailevan kunnioituksen valtaamana. Mutta nyt hän sulki sen ja pani pois.
— Ei puhettakaan, ette saa lähteä ennenkuin olette juoneet kupin teetä vanhuksen kanssa, tuumiskeli hän. — Siihen en ikinä suostuisi — vai mitäs sinä sanot, Ensi perämies? "Seikkailut" eivät karkaa tiehensä minun luotani. Olen vuosikausia odottanut hetkeä, jolloin saisin nähdä ne — koottuina ja luettavassa kunnossa — enkä ollut suinkaan varma, että se hetki tulisi koskaan… Voin kyllä odottaa vielä hiukkasen saadessani ilon nähdä ystäviä ympärilläni.
Kapteeni Jim puuhaili laitellen tulta öljykeittiöön ja vettä kattilaan. Sitten hän otti esiin leipää ja voita ja läkkirasian, jossa hänellä oli pikkuleipiä. Mutta hänen hilpeästä innostuksestansa huolimatta ei hänen liikkeissänsä näkynyt tavallista reippautta ja joustavuutta, vaan ne tuntuivat hitailta ja epävarmoilta. Anna ja Leslie eivät kumminkaan tarjoutuneet auttamaan häntä. He tiesivät, että se olisi loukannut vanhuksen tunteita.
— Mikä onni, että te tulitte tänne juuri tänä iltana, sanoi hän, ottaen kaakun kaapistansa. — Pikku Joen äiti lähetti tänne tänään koko kopallisen tuoreita rinkilöitä ja pari suurempaa kaakkua. Jumalan kiitos, että maailmassa on kilttejä emäntiä, sen sanon! Katsokaapa tätä kaakkua, kuinka muhkea se on hienoine sokerikoristeineen ja pähkinänpuolikkaineen! Näin oivallista tarjottavaa ei minulla tosiaankaan ole usein. Käykääpä nyt käsiksi, pikku tytöt, käykää käsiksi! Nyt juomme teekupeistamme kaikkien vanhojen rakkaiden muistojen maljan.
Pikkutytöt "kävivät käsiksi" suurella ihastuksella. Tee osoittautui erinomaiseksi ja kaakku oli verraton — maukas ja murakka ja täytteeltään mestariteos. Kapteeni Jim oli mitä kohteliain isäntä, ja hän varoi antamasta katseittensa eksyä nurkkaan, missä kirja komeili resedanvihreän ja kullan hohteessa. Mutta suljettuansa vihdoin oven jälkeensä ymmärsivät Anna ja Leslie kapteenin kiiruhtavan suoraa päätä kirjan luo, ja kotiin vaeltaessaan he kuvittelivat, miten vanhus mielihyvin selaili noita painettuja sivuja, joissa hänen oma elämänsä oli esitettynä todellisuuden kirkkain ja lämpöisin värein.
— Tahtoisin tietää, mitä hän pitää lopusta — tuosta lopusta, jonka juonen Owen sai minulta, sanoi Leslie.
Hän ei tullut tietämään sitä koskaan. Anna heräsi varhain seuraavana aamuna ja näki Gilbertin seisovan kumartuneena häntä kohden. Tohtori oli täysissä pukimissa ja hänen kasvoillaan oli levoton ilme.
— Onko sinua kutsuttu jonkun sairaan tykö? kysyi Anna unenhorroksissa.