— Johan me olemmekin ystävät, herttainen pikku tohtorinnani. Ystävänsä voi, Jumalan kiitos, itse valita. Sukulaiset saa muitta mutkitta pitää hyvänänsä ja saa olla kiitollinen, jos niiden joukossa ei ole mitään nimenomaisia mätämunia. Ei siltä, että minulla niitä olisi kovinkaan monta — eivätkä ne ole sen läheisempiä kuin pikkuserkkuja. Tiedättekös, rouva Blythe — minä olen oikeastaan varsin yksin maailmassa.
Neiti Cornelian ääni soinnahti surunvoittoiselta.
— Ettekö voisi sanoa minua Annaksi? huudahti Anna vilkkaasti. — Se tuntuisi paljoa kodikkaammalta. Jok'ikinen täällä, paitsi mieheni, nimittää minua rouva Blytheksi tai tohtorinnaksi, ja minä tunnen itseni perin muukalaiseksi. Muutoin on teidän oma nimenne, yhden kirjaimen erotuksella vain, juuri se nimi, johon minä lapsena olin enin ihastunut. Minä inhosin "Annaa", ja ajatuksissani nimitin itseäni aina Cordeliaksi.
— Minä pidän Anna-nimestä. Se oli äitini nimi. Vanhanaikaiset nimet pysyvät sentään alati parhaina. Jos teidän nyt täytyy mennä laittamaan teetarjotin järjestykseen, niin voisitte lähettää nuoren tohtorinne hetkeksi juttelemaan minun kanssani. Hän on maannut odotushuoneensa sohvalla aina siitä saakka kun minä tulin tänne ja on nauranut makeasti melkein kaikille minun puheilleni.
— Mutta mistä ihmeestä te sen tiedätte? huudahti Anna niin kauhistuksissaan neiti Cornelian melkein kammottavasta kaikkitietäväisyydestä, ettei hän tullut saaneeksi esiin laimeatakaan vastaväitettä tuohon neiti Cornelian mainitsemaan tosiseikkaan nähden.
— Näinhän minä tänne tullessani, että hän oli teidän seurassanne, ja ettekö luule minun olevan selvillä miesten kujeista? vastasi neiti Cornelia. — No niin, nyt on mekko valmis, ja nyt saa kahdeksas lapsi tulla milloin tahtoo.
IX.
NELJÄN TUULEN NIEMESSÄ.
Oli jo ehditty pitkälle syyskuuhun ennenkuin Anna ja Gilbert saivat tilaisuuden käydä lupaamallaan vierailulla Neljän tuulen majakassa. He olivat jo usein olleet aikeissa lähteä sinne, mutta sitten oli aina tullut jokin este. Kapteeni Jim puolestansa oli jo käväissyt lukemattomia kertoja tuossa pienessä vieraanvaraisessa kodissa.
— Minä en välitä muodollisuuksista, rouva Blythe, sanoi hän Annalle. — Minulle tuottavat käyntini täällä suurta iloa, ja siitä en aio kieltäytyä, vaikka te ette vielä ole käynyt vastavierailulla. Minä tulen, milloin voin, ja te tulette, milloin te voitte, ja jos siten voimme saada hauskan jutteluhetken yhdessä, lienee yhdentekevää, kummanko katon alla me istumme.