Kapteeni Jim ihastui suuresti Gogiin ja Magogiin, jotka istuivat täällä kotilieden ääressä yhtä itsetietoisen arvokkaina kuin aikaisemmin Karoliinan majassa.
— Nepä vasta ovat lystikkäitä pikku elukoita, huudahti hän ihastuneena, ja hän tervehti niitä aina ja sanoi niille jäähyväiset yhtä kohteliaasti kuin isäntäväelle. Kapteeni Jim ei suinkaan ollut sellainen henkilö, että hän olisi halunnut loukata kotijumalia kunnioituksen puutteella.
— Te olette tehneet tästä pienestä talosta oikean ihannekodin, sanoi hän kerran Annalle. — Se ei ole vielä koskaan ollut niin hauska. Rouva Selwynillä oli kyllä myöskin erinomainen kaunoaisti, kuten teillä, ja hän sai ihmeitä aikaan, mutta silloin ei vielä ollut olemassa hauskoja kotikutoisia akkunaverhoja ja tauluja ja korihuonekaluja ja sieviä pikku koriste-esineitä — tai ainakaan ei niitä tunnettu täällä. Mitä Elizabethiin tulee, hän eli menneisyydessä. Mutta te olette niin sanoakseni tuoneet tänne tulevaisuuden. Minä viihtyisin täällä niin erinomaisesti, vaikka en saisi jutellakaan. Minulle olisi tarpeeksi siinäkin, että saisin istua ja katsella teitä ja teidän taulujanne. Täällä on kovin kaunista.
Kapteeni Jim oli harras kauneudenihailija. Kaikki kaunis, mitä hän näki, tuotti hänelle sisäistä iloa, joka kirkasti hänen elämänpolkunsa. Mutta hänellä oli varsin selvä käsitys siitä, kuinka vaatimattomalta hän itse näytti maailman silmissä, jos kohta hän olikin pitkä kasvultansa, ja se harmitti häntä.
— Saan kyllä usein kuulla, että olen kiltti ja hyväluontoinen, tuumiskeli hän eräänä päivänä hiukan äreästi, — mutta minulle olisi kyllä ollut enemmän mieleen, jos Herramme olisi antanut minulle kiltteyttä vain puolen määrän ja sensijaan hiukan paremmin huolehtinut ulkomuodostani. Mutta minun on kai uskominen, että hän tiesi mitä teki, kuten hyvältä kapteenilta odottaa sopii. Toisten meistä kaiketi täytyy olla rumia, että viehättävät joukossamme — kuten te, tohtorinna — vaikuttaisivat yhä viehättävämmiltä.
Vihdoinkin eräänä iltana lähtivät Anna ja Gilbert matkaan Neljän tuulen majakalle. Päivä oli alkanut hiukan synkästi, tuoden mukanansa harmaita pilviä ja sumua, mutta se päättyi komeaan purppuraan ja kultaan. Hietasärkät kuvastuivat lahden takana läntiselle taivaalle kalpein kellertävin värivivahduksin, ja kauempana hehkui iltaruskon puna. Pohjoisessa peittivät taivasta heleänkeltaiset pilvenlongat. Lahdensuussa näkyi laiva, joka purjeet iltaruskon värittäminä liukui aavalle ulapalle matkalla palmujen maahan. Auringonlasku vuodatti kirkasta valonhohdetta värittömälle hietasärkkä-alueellekin, jossa ei ollut ruohomätästäkään yksitoikkoisuutta elvyttämässä. Yksin tuokin vanha talo, joka sijaitsi puron varrella piilipuitten ympäröimänä, joutui hetkiseksi tuohon valovirtaan, ja sen akkunat kimmelsivät tuokion vanhaa katedraalia muistuttavassa väririkkaudessa. Ne hehkuivat synkän harmaassa kehyksessään kuin ympäristön kahlehtiman mielen kaihoisan kiihkeät mietteet.
— Tuo vanha piilipuiden suojustama talo vaikuttaa minusta aina niin yksinäiseltä ja autiolta, sanoi Anna. — Vieraita ei sinne koskaan näy menevän. Tosinhan sen kujatie eroaa suuresta maantiestä, jota emme näe täältä, mutta minusta tuntuu sittenkin siltä, kuin ei sinne menisi eikä sieltä tulisi koskaan ainoatakaan ihmistä. Ja kuinka ihmeellistä, ettemme koskaan satu yhteen sen asukasten kanssa, kun ei sinne sentään ole kuin neljännestunnin matka. Kenties olen nähnyt heidät kirkossa, mutta siinä tapauksessa en ole osannut heitä erottaa kirkkovierasten joukosta. Ikävää, että he ovat tuollaista seuraa karttavaa väkeä, kun he ovat ainoat läheiset naapurimme.
— Oletko koskaan päässyt selville siitä, kuka tuo hanhia paimentava tyttö oli, joka sinun mielestäsi oli niin kaunis? kysyi Gilbert.
— En. Kuinka lienee sattunut niin, etten ole koskaan muistanut keneltäkään pyytää tietoja hänestä. Mutta tuosta ensi päivästä saakka en ole koskaan nähnyt häntä, niin että hän varmaan sittenkin oli jokin muukalainen. Voi sentään — nyt aurinko vaipui kukkulain taa — mutta katsos, tuolla tuikkaa majakka!
Illan yhä hämärtyessä ilmestyi heidän silmissänsä majakan lyhdyn ympärille aina väririkkaampia renkaita, ja joka suuntaan levisi valkoisia säteitä, jotka muodostivat laajan valoympyrän yli loivasti yleneväin kenttien, sataman, hietasärkkien, joiden ääriviivat jo olivat häipyneet hämyyn, sekä loitolle pimeään vaipuvalle merelle.