— Minusta tuntuu kuin voisi tuo valo käydä minuun käsiksi ja heittää minut peninkulmien päähän merelle, sanoi Anna, kun tuollainen kirkas säde jälleen verhosi heidät häikäisevään valoon.
Ja hän tunsi kuin helpotusta heidän tultuansa niin lähelle majakkaa, ettei heihin enää sattunut tuo kiusallinen kirkas valo, joka näytti ikäänkuin halkovan pimeyttä, tuikahtaessaan aina määräajan jälkeen heidän ylitsensä kautta avaran ympäristön.
Kääntyessään kapeammalle tielle, joka kenttien poikki johti majakalle, kohtasivat he tuntemattoman miehen, joka näytti tulevan majakalta päin ja jonka ulkomuoto vaikutti niin omituiselta, että he ehdottomasti tulivat katsoneeksi häntä kiinteämmin. Oikeastaan hänellä oli varsin komea ulkomuoto — hän oli pitkä ja harteikas ja hänellä oli tarmokkaat, säännölliset piirteet, vahvasti kaartuva nenä ja harmaat avokatseiset silmät. Pukunsa puolesta hän oli kuin varakas maanviljelijä pyhätamineissaan, ja sen puolesta hän olisi voinut olla kuka tahansa kalastajakylän tai The Glenin asukkaista. Mutta hänen rintaansa peitti vyötärölle saakka ulottuva tuuhea ruskea parta, ja selkäpuolella aaltoili tummanruskea tukka harmaan vihreän huopahatun alta esiin yhtä tuuheina kiharoina.
— Onkohan hän jokin hiusvoiteen kaupitsija, joka arvelee tuollaista ilmoittamistapaa soveliaimmaksi tässä vaatimattomuuden maailmassa? kuiskasi Gilbert, vastaantulijan ehdittyä kuuluvista.
— Siltä melkein näyttää, kuiskasi Anna vastaan, pidättäen nauruansa, — kuka kumma hän mahtanee ollakaan?
— Sitä en tiedä, mutta jos kapteeni Jim kokoaa tänne majakkansa seutuville tuollaisia kummituksia, niin en tule tänne enää koskaan varaamatta taskuuni hiukan terästä niiden karkottamiseksi. Kotiutunut merimieskään hän ei ollut — siinä tapauksessahan hänen omituinen ulkomuotonsa kenties olisi käsitettävissä. Varmaankin hän kuuluu johonkin noista vanhoista suvuista, jotka asuvat lahden tuolla puolen, — setä Dave sanoo, että niissä on tavattavissa paljon ihmeellisiä olentoja.
— Setä Dave on hiukan yksipuolinen, olen ollut huomaavinani. — Oi,
Gilbert, oletko koskaan nähnyt mitään noin ihanaa?
Neljän tuulen majakka oli rakennettu merestä äkkijyrkkään kohoavan punaisen hietakivikallion kielekkeelle. Toisella puolen, juuri sataman suulla, sijaitsi hopeanhohtoinen hietasärkkä, toiseen suuntaan jatkui miellyttävin kaarroksin kauas ulottuva jono jyrkkiä punaisia kallioita, joiden välille meri muodosti sileiden piikivien reunustamia pieniä lahdekkeita. Se oli ranta, ylvään suurenmoinen sekä myrskyn vyörytellessä kirkkaan vihreitä hyökyaaltoja sitä vastaan että sen levitessä tyynenä ja liikkumatonna tähtivalossa. Sellainen ranta saa hereille voimakkaan yksinäisyydentunteen. Metsä ei koskaan käy koleaksi — siellä on aina iloista, salaperäistä sipinää ja supinaa. Mutta meri on jättiläinen, joka huokailee ja voihkii ainaisessa tuskassa jostakin haikeasta ja salaisesta surusta, jonka se kätkee poveensa aikojen loppuun saakka. Sen syvimmistä salaisuuksista emme koskaan pääse täysin selville — pintapuolisinkin kosketus niiden kanssa saattaa meidät mielenjärkytyksen ja kauhun valtaan. Metsä kutsuelee meitä sadoin äänin, mutta meren ääni on alati yksi ja sama — mahtava kohina, joka tempaa sielun sävel virtaansa. Metsät ovat inhimillisiä, mutta meri merkitsee arkkienkelien seuraa.
Anna ja Gilbert tapasivat kapteeni Jimin istumassa penkillä majakan edustalla, viimeistelemässä ihmeellistä, täydessä taklauksessa olevaa leikkikalukuunaria. Hän nousi ja lausui vieraansa tervetulleiksi hänelle ominaisella herttaisella kohteliaisuudella.
— Tämä on ollut kauttaaltaan ihana päivä, rouva Blythe, ja nyt tuo ilta mukanaan ihanimman kaikesta. Istuisimmeko ehkä vielä hetkisen täällä ulkona, kun on vielä hiukan päivänvaloa? Minä olen juuri valmistanut tämän lelun eräälle pikku sukulaiselleni, joka asuu The Glenissä. Kaduin heti, että olin luvannut sen tehdä, sillä pojan äiti ei ollut hyvillään asiasta. Hän pelkää, että poika jonakin kauniina päivänä lähtee merille, ja hänen mielestänsä tuo halu on pahasta. Mutta mitä muuta jäikään minulle neuvoksi, rouva Blythe, kuin pitää lupaukseni? Minusta on anteeksiantamatonta rikkoa lapselle annettu lupaus. Tulkaa nyt tänne ja käykää istumaan ja hoitakaa mukavuuttanne.