Tuuli kävi maalta päin, ja hopeanhohteiset pienet laineet synnyttivät vain hiljaista loisketta. Hämärä levitti punervansinisen vaippansa yli hietasärkkien ja niemien, joita lokit käyttivät pesimispaikkoinansa. Taivaanrannalle oli kokoontunut joukko yhä laajenevia, ihmeellisiä pilvenlonkareita. Iltatähti oli vartiossa aallonhalkaisijan luona.
— Eikö todella kannatakin tulla katsomaan tätä näköalaa? sanoi kapteeni Jim, luoden ympärilleen katseita, joissa kuvastui omistamisen iloa ja ylpeyttä. Täällä on erillään kaikesta maailman touhusta ja puuhasta ja omanvoitonpyynnöstä. Pääsymaksua ei myöskään tarvitse suorittaa — saa ilmaiseksi taivaan ja meren. Nyt nousee kuu pian, ja minä en väsy koskaan katsomasta, miltä näyttää, kun kuu nousee näiden kallioitten ja mastojen ja tuon aavan ulapan takaa. Joka kerta tuottaa vaihtelua ja uusia yllätyksiä.
He jäivät katsomaan kuunnousua, ja vaipuen äänettömyyteen, joka todisti täydellisestä tyydytyksestä, he ihailivat kuutamon esiinloitsimaa uutta maisemakuvaa. Senjälkeen menivät he majakkaan ja kapteeni Jim selitti heille siellä vilkkuvalokoneen rakenteen. Lopuksi he joutuivat alakerran suureen huoneeseen, missä avoimella liedellä paloi meren kuljettamista puista laadittu leimuava roihu.
— Tämän tulisijan olen itse muurannut, kertoi kapteeni Jim. — Valtio ei kustanna majakanvartijoille sellaista ylellisyystavaraa. Katsokaapa kuinka väririkkaan loimun noista puista saa! Jos tahdotte hiukan ajopuita, lämmittääksenne arkihuonettanne, rouva Blythe, niin minä varsin kernaasti jonakin päivänä tuon teille niitä kärryllisen. Käykääpä nyt istumaan, niin minä keitän hiukan teetä.
Kapteeni Jim tarjosi tuolin Annalle, ajettuaan siitä ensin pois suuren punakeltaisen kissan ja pantuaan pois sanomalehden.
— Laittaudupa siitä pois, Ensi perämies, ukko kulta! Sinullahan on oma paikkasi sohvalla. Minun täytyy panna tämä sanomalehti talteen, kunnes ehdin lukea siitä kertomuksen. Se on nimeltään "Rakkauden harhatiet". Tuollainenhan ei nyt oikeastaan ole minun ikäisiäni varten, mutta minä luen sen kumminkin, nähdäkseni kuinka pitkälle kirjailija voi venyttää kertomustansa. Me olemme nyt ehtineet kuudenteenkymmenenteenkahdenteen lukuun, ja minun nähdäkseni häät eivät ole nyt sen lähempänä kuin alussakaan. Kun pikku Joe tulee, annan hänen aina lukea minulle ääneen merirosvojuttuja. Eikös ole hullunkurista, kuinka ahnaita tuollaiset pienet viattomat olennot ovat vertatihkuville jutuille?
— Aivan kuten Davy-poikanen minun kotonani, sanoi Anna. — Hän tahtoo myöskin aina sellaisia kertomuksia, jotka ovat täynnä konnankoukkuja ja verenvuodatusta.
Kapteeni Jimin tee osoittautui erinomaiseksi juomaksi. Hän iloitsi lapsen tavoin Annan kehuskelusta, mutta koetti salata tyytyväisyyttään.
— Salaisuus on siinä, etten minä koskaan hutiloi kermaan nähden, selitti hän. — Kerman pitää olla kunnollista ja väärentämätöntä tavaraa. Ja teeveden täytyy kiehahtaa aivan äkkiä.
— Me kohtasimme äsken tiellä ihmeellisen olennon, joka näytti tulevan teidän tyköänne, sanoi Gilbert, heidän syödä naperrellessaan pikkuleipiä, jotka kapteeni Jim oli poiminut esiin läkkitötteröstä. — Kuka tuo tulija oli?