Kapteeni Jim nauraa virnisteli.
— Hän oli Marshall Elliott, muuan oiva mies, joka on vain aivan hiukan päästä vialla. Ihmettelitte kaiketi, mitä hän on tarkoittanut sillä, että aikojen kuluessa on muuttanut itsensä jonkinmoiseksi museo-esineeksi.
— Onko hän jokin uudenaikainen nasiiri tai heprealainen profeetta, joka on jäänyt elämään aikojen alusta? ihmetteli Anna.
— Ei kumpikaan. Kaikki johtuu luonnollisesti politiikasta. Koko tämän seudun asujamisto on politiikan läpitunkemaa. Täällä ovat ihmiset syntyänsä vanhoillisia tai edistysmielisiä, kuinka kunkin osaksi on tullut, ja sellaisina he myöskin elävät ja kuolevat. Ja mihin he ryhtyvät taivaassa, jossa politikoiminen luultavasti on kiellettyä, sitä minä en tosiaankaan pysty käsittämään. No, tämä Marshall Elliott kuuluu edistysmielisiin. Niihin minäkin lukeudun — joskin maltillisimpiin joukosta. Mutta malttia ei Marshallilta koskaan käynyt odottaminen. Noin viisitoista vuotta sitten olivat puolueriidat erityisen kiihkeät, ja vaalit olivat tulossa. Marshall taisteli hengenheimolaistensa puolesta kynsin ja hampain, ja hän oli niin vakuutettu heidän voitostansa, että hän eräässä julkisessa kokouksessa vannoi juhlallisesti, ettei hän ajaisi partaansa eikä leikkaisi tukkaansa, ennenkuin edistysmieliset olivat päässeet valtaan. No, he eivät päässeetkään voitolle eivätkä ole päässeet vielä tänäkään päivänä — hahaha — ja nyt hän saa kuljeskella tuollaisena kummituksena. Mutta sanassaan pysyvä mies hän on, sitä ei käy kieltäminen.
— Mitä hänen rouvansa siitä sanoo? kysyi Anna.
— Hän on poikamies. Mutta jos hänellä olisikin vaimo, niin olen vakuutettu, ettei tämä saisi häntä rikkomaan lupaustaan. Hän kuuluu muutoin tunnetusti itsepäiseen ja taipumattomaan sukuun. Marshallin veljellä Aleksanterilla oli pihakoira, josta hän piti paljon, ja kun koira oli kuollut, tahtoi tuo mies saada sen haudatuksi kirkkotarhaan vihittyyn maahan, "yhteen toisten kristittyjen kanssa", kuten hän sanoi. Siihen ei luonnollisesti suostuttu, ja silloin hän hautasi koiran aivan kirkkotarhan aidan viereen eikä enää koskaan astunut jalkaansa kirkkoon. Mutta sunnuntaina hän ajoi perheineen kirkolle ja kävi istumaan koiran haudalle, joka oli huolellisesti hoidettu ja kukilla koristettu, ja sitten he lukivat Raamattua ja rukoilivat koko jumalanpalveluksen ajan. Väitetään hänen kuolinvuoteellaan pyytäneen vaimoansa hautaamaan hänet koiran viereen. Vaimo oli muutoin varsin säyseä olento, mutta tällä kertaa hän tuimistui. Hän sanoi, että hän puolestansa ei aikonut maata koiran rinnalla, niin valpas ja herttainen kuin se oli ollutkin, mutta jos niin oli, että mies itse mieluummin halusi saada viimeisen leposijansa koiran viereen kuin hänen viereensä, niin hänen tahtonsa kyllä saisi tapahtua. Aleksanteri Elliott oli muutoin itsepintainen kuin aasi, mutta hän piti vaimostansa, ja niin hän antoi myötä ja sanoi: "No, hautaa minut sitten, tuhat tulimaista, minne ikinä haluat. Mutta minä odotan, että kun enkeli Gabriel toitottaa torveansa, uskollinen koirani on kavahtava pystyyn yhtä valppaana kuin minäkin, sillä sielua oli sillä ainakin yhtä paljon kuin kaikilla noilla kaksijalkaisilla hölmöillä, olivatpa ne sitten nimeltään Elliott tai Crawford tai Mac Allister." Nuo sanat olivat hänen viimeisensä. — Mitä Marshalliin tulee, niin olemme me kaikki jo ehtineet tottua häneen, mutta voinhan ymmärtää, että hän muukalaiseen vaikuttaa peräti hullunkuriselta. Olen tuntenut hänet kymmenvuotiaasta saakka — nyt hän on viidenkymmenen vuoden vanha — ja minä pidän hänestä. Me olemme tänään olleet yhdessä turskankalastuksella. Enhän minä pystykään enää juuri muuhun — kuin pyydystämään silloin tällöin turskan tai forellin. Mutta sellaista ei ole aina ollut — ennen oli minulla kyllä tapana tehdä muutakin.
Ensi perämies muistutti nyt olemassaolostansa hypähtämällä kapteeni Jimin syliin. Se oli oikea kissasuvun loistoedustaja, täysikuuta muistuttavine pyöreine naamoinensa, vilkkaine vihreine silminensä ja mahtavine käpälöinensä, jotka se loikoessaan aina käänsi koukkuun. Kapteeni Jim silitteli hiljaa sen sametinpehmoista turkkia, ja se kohotti velttona ja tyytyväisenä häntänsä pystyyn.
— Minä en ole juuri koskaan ollut ihastunut kissoihin, ennenkuin löysin Ensi perämiehen, puheli kapteeni säestäen mirrin äänekästä kehruuta.
— Minä olen pelastanut sen kuolemasta, ja kun on tehnyt eläimelle tuollaisen palveluksen, täytyy siihen myöskin kiintyä. Sehän on melkein sama kuin jos olisi lahjoittanut sille elämän'. Tässä maailmassa on kauhean ajattelemattomia ihmisiä. Muutamat noista kaupunkilaisista, joilla on kesäasuntonsa lahden tuolla puolen, ovat niin ajattelemattomia, että se jo lähenee julmuutta. Ne pitävät kesällä kissoja ja hemmottelevat niitä, ruokkivat niitä makupaloilla ja laittavat niille kaulaan silkkiruusukkeita ja kulkusia. Sitten ne syksyllä matkustavat tiehensä ja jättävät kissat nälkään ja viluun. Minä aivan kiukustun tuota ajatellessani… Viime talvena löysin eräänä päivänä rannalta kuolleen kissaemoraukan, painautuneena kolmea pientä poikastansa vastaan, jotka olivat niin laihat, että niissä oli vain luut ja nahka. Kuollessaankin oli emo vielä koettanut niitä lämmittää. Sen jäykistyneet käpälät olivat niiden ympärillä. Minä itkeä tillitin, niin vanha kuin olenkin. Ja sitten kiroilin. Lopuksi otin sitten nuo kolme pientä poikasta mukaani kotiin ja ruokin niitä ja hankin niille hyvät kodit. Minä tunsin tuon matamin, joka oli jättänyt kissan hoidotta, ja kun hän jälleen palasi tänne keväällä, menin hänen luoksensa ja silloinkos hän sai kuulla kunniansa!
— Mitä hän siihen sanoi? tiedusteli Gilbert.