— Hän itki ja sanoi, että "sitä hän ei ollut ollenkaan tullut ajatelleeksi." Mutta minä sanoin hänelle: "Luuletteko te, että tuo kelpaa puolustukseksi, kun teidän tuomiopäivänä on vastattava tuon emoparan hengestä? Mitä varten on Herra antanut teille aivot, jos ei siksi, että käyttäisitte niitä ajattelemiseen?" Toiste hän varmaan varoo jättämästä kissoja oman onnensa nojaan.
— Oliko Ensi perämieskin tuollainen hylätty kissaparka? kysyi Anna, tehden lähestymisyrityksen, jonka asianomainen suvaitsi armollisesti pitää hyvänänsä.
— Oli kyllä. Minä löysin sen eräänä kirpeän kylmänä talvipäivänä. Silkkinauha, jonka jokin hölmö oli sitonut sen kaulaan, oli tarttunut puun latvassa kiinni oksaan, ja paitsi sitä, että kissa oli nälkään nääntynyt, oli se myöskin kuristumaisillaan. Olisittepa nähnyt sen silmät, rouva Blythe! Sehän oli vain poikanen, mutta varmaankin se oli voinut jo pitää huolta itsestänsä, kunnes se tarttui puuhun. Kun minä olin saanut sen irti, nuolaisi se nopeasti minun kättäni terävällä punaisella pikku kielellänsä. Silloin ei se ollut tuollainen roteva merijätkä kuin nyt. Se oli lempeä ja hurskas kuin karitsa. Siitä on nyt yhdeksän vuotta. Ollaksensa kissa se on tullut aika pitkäikäiseksi. Aika muhkea mirri, tämä minun Ensi perämieheni!
— Olisin pikemminkin odottanut, että te olisitte pitänyt koiraa, sanoi Gilbert.
Kapteeni Jim pudisti päätänsä.
— Minulla oli kerran koira. Se merkitsi minulle niin paljon, etten sen kuoltua voinut hankkia toista sijaan. Se oli ystävä — ymmärrättekö, rouva Blythe? Perämies on vain hyvä toveri. Minä pidän Perämiehestä — ja suureksi osaksi juuri sentähden, että se on niin taitava keksimään kepposia — niinhän kissojen laita aina on. Mutta koiraani minä rakastin. Oikeastaan voin varsin hyvin käsittää nuo tunteet, joita Aleksanteri Elliottilla oli koiraansa kohtaan. Kunnon koirassa ei ole mitään vilppiä. Siksi ne kaiketi ovat rakastettavampia kuin kissat. Mutta kissat ovat, kissa vieköön, paljoa mielenkiintoisempia. Ei, tässä minä istun laverrellen turhaa lorua. Miksikä te ette käske minua vaikenemaan! Mutta koska nyt olette juoneet teenne, niin ehkä saan näyttää muutamia pikkukapineita, joita teistä kenties olisi hauska katsella — olen koonnut ne ihmeellisiltä seuduilta, joita ennen maailmassa huvikseni kävin katselemassa.
Kapteeni Jimin "pikkukapineet" osoittautuivat kokoelmaksi monenmoisia harvinaisuuksia — jotkut kammottavia, jotkut eriskummaisia tai kauniita. Ja melkein jokaiseen niistä liittyi jokin ihmeellinen kertomus.
Anna ei unohtanut koskaan, millä ihastuksella hän tänä kuutamoiltana kuunteli noita vanhoja kertomuksia ihmeellisen ajopuu-roihun ääressä, hopeahohteisen meren puhuessa heille tenhokieltänsä avoimen akkunan takana ja laineiden loiskiessa kallioiden juurella.
Kapteeni Jim ei lausunut ainoatakaan kerskuvaa sanaa, mutta oli mahdoton olla oivaltamatta, mikä sankari tuo mies oli ollut — rohkea, vilpitön, neuvokas ja epäitsekäs. Siinä hän nyt istui pienessä huoneessansa, loitsien kuulijoittensa eteen silminnähtävinä kaikki nuo ihmeelliset seikat. Kulmien värähdys, lystikkään vallaton irvistys, sana, liike valaisivat mitä havainnollisimmalla tavalla jonkin tapahtuman tai luonteen esitystä.
Muutamissa kapteeni Jimin seikkailuissa tapahtui niin ihmeellisiä käänteitä, että kuulijat miettivät mielessänsä, eikö hän ehkä hiukan liiaksi käyttänyt hyväksensä heidän herkkäuskoisuuttaan. Mutta tuo epäluulo oli täysin aiheeton, se selveni heille myöhemmin. Hänen kertomuksensa olivat aivan pilkullensa totuudenmukaisia. Kapteeni Jimillä oli synnynnäiset satukirjailijan lahjat, jotka saattavat menneisyyden ja unhon usmaan vaipuneen jälleen kohoamaan esiin, saamaan muotoa ja väriä, menettämättä silti houkuttelevaa ja salaperäistä luonnettansa.