Kapteenin kertomukset vuoroin naurattivat Annaa ja Gilbertiä, vuoroin värisyttivät heitä, ja kerran tunsi Anna silmiensä tulevan tulvilleen kyyneleitä. Kapteeni Jim näki niiden vierivän pitkin hänen poskiansa ja luki ne erityiseksi tunnustukseksi kertomataidollensa.
— Minulle on mieleen, jos ihmiset tällaisina hetkinä panevat hiukan itkuksi, sanoi hän. — Katson sitä kohteliaisuudenosoitukseksi. Mutta sittenkään en ole pystynyt esittämään kokemiani ja näkemiäni seikkoja oikeassa valaistuksessa. Minulla on ne kaikki merkittyinä muistiin "elämänvaiheissani", kuten tuota kokoelmaa olen nimittänyt, mutta en pysty saamaan niitä oikeaan muotoon. Jos voisin keksiä oikeat sanat ja panna ne paperille, sukeutuisi siitä oikein mukava kirja. Se veisi voiton "Rakkauden harhateistä", ja luulen, että Joekin lukisi sitä yhtä mielellään kuin merirosvojuttuja. Niin, minä olen elämässäni ollut mukana monenmoisissa seikkailuissa, ja tiedättekös, rouva Blythe, vanhus ikävöi yhä uusia. Minähän olen nyt ainoastaan vanha ja hyödytön ukkorähjä, joka jo on joutunut istumaan kuivalle maalle, mutta väliin tunnen niin valtavaa halua saada lähteä purjehtimaan — saada purjehtia kauas auringonlaskun taa ja — jäädä sille matkalle.
— Te tahtoisitte Odysseuksen tavoin:
"Kulkua auringon seuraten, retken purtenne johtaa
Läntisten tähtien teille — karttaen kuoloa maalla,"
sanoi Anna haaveksivalla äänensävyllä.
— Odysseus? Hänestä olen kyllä lukenut! Hänellä oli siivo vaimo, joka kutoi kangastansa ja oli hänelle uskollinen. — Niin, siltä juuri minusta tuntuu. Siltä tuntuu kaikista vanhoista merimiehistä, luullakseni. Mutta arvatenkin minä saan kuolla kuin mikäkin maamoukka. Minkä on tapahtuminen, se tapahtuu. Oletteko kuulleet puhuttavan vanhasta William Fordista, joka ei koskaan suostunut menemään veneeseen, siksi että hän pelkäsi hukkuvansa. Muuan povari oli ennustanut hänelle niin käyvän. Eräänä päivänä hän sai sitten pyörtymyskohtauksen ja kaatuessaan hän joutui suin päin vesialtaaseen, joka oli tallin edustalla, ja hän tukehtui. — Täytyykö teidän nyt jo lähteä? Tulkaa pian toiste ja käykää usein minua katsomassa! Ensi kerralla on tohtorin vuoro pitää puhetta. Hän tietää monenmoista, josta haluaisin päästä selville. Täällä minä hiljakseen puuhailen päivät päästään, ja aika käy väliin varsin pitkäksi. Tässä suhteessa pahenivat asiat Elizabeth Russellin kuoltua. Me sopeuduimme niin hyvin yhteen.
Kapteeni Jimin äänessä soinnahti tuo syvällinen ja liikuttava tunne, joka täyttää vanhuksen mielen, hänen menettäessään hyvät ystävänsä toisen toisensa jälkeen — ystävät, joiden paikkaa nuorempi sukupolvi ei voi koskaan täysin täyttää, miten herttaisesti ja ymmärtämystä osoittavasti se esiintyneekin. Anna ja Gilbert lupasivat molemmat tulla pian jälleen käymään ja uudistaa käyntinsä usein.
— Hän on herttainen vanhus, sanoi Gilbert, kun he nyt astelivat kotiinpäin.
— Hyvin herttainen. Minusta on vain niin vaikeata saada nuo hänen hurjat seikkailunsa soveltumaan yhteen hänen vaatimattoman ja sydämellisen olentonsa kanssa, sanoi Anna miettiväisesti.
— Niin et ajattelisi, jos olisit, kuten minä, nähnyt hänet äskettäin eräänä päivänä kalastajakylässä. Muuan Peter Gautier'in venekuntaan kuuluva nuorukainen sanoi jonkin raakuuden eräästä tämän seudun tytöstä. Olisitpa silloin nähnyt kapteeni Jimin! Hänen silmänsä kipinöivät, kun hän iski ne tuohon poikaan! Hän oli kuin toinen ihminen! Paljoa hän ei sanonut — mutta hän sanoi sanottavansa tarpeellisella tarmolla. Kuinka tuo toinen olikaan häpeissään! Ei, kapteeni Jimin kuullen ei pidä puhua rumasti kenestäkään naisesta hänen selkänsä takana.