— Ihmeellistä, ettei hän ole mennyt naimisiin, sanoi Anna. — Hänellähän pitäisi oikeuden mukaan tässä iässä olla poikia, jotka ohjaisivat aluksia, ja lapsenlapsia, jotka tarrautuisivat hänen polviinsa, pyytäen häntä kertomaan jotakin… Se tuntuisi paljoa luonnollisemmalta. Mutta hänellä on ainoastaan "muhkea mirrinsä".
Mutta Anna erehtyi. Kapteeni Jim omisti muutakin. Hän omisti erään muiston.
X.
LESLIE MOORE.
— Tänä iltana emäntänne lähtee pitkälle kävelyretkelle aina niemen tuolle puolen, sanoi Anna Gogille ja Magogille eräänä tyynenä lokakuun iltana.
Ei ollut muita, joiden kanssa hän olisi voinut keskustella, sillä Gilbert oli lähtenyt kalastajakylään. Anna hoiti tuon pienoismaailmansa niin mallikelpoisella tavalla kuin voi odottaa henkilöltä, joka oli Marilla Cuthbertin kasvattama, ja hän voi hyvällä omallatunnolla lähteä pois kotoa. Monta ihanaa kävelyretkeä hän oli jo tehnyt rannikolla, väliin Gilbertin seurassa, väliin kapteeni Jimin kanssa, väliin yksin omine ajatuksinensa ja uusine hempeine haaveinensa. Hän piti rantatiestä, joka johti sataman hiljaa keinuvien, tervalta tuoksuvien veneitten ohi, hän käyskenteli myöskin mielellään hopeanhohtoisilla hietasärkillä, missä raikkaat merituulet puhalsivat, mutta rakkain oli hänelle kallioranta jyrkänteineen ja rotkoineen, aaltojen kiillottamme ja hiomine vierinkivineen ja syvine lahdekkeineen, missä piikivet hohtivat kirkkaassa matalassa vedessä. Ja sille rannalle hän nyt lähti tänä iltana.
Kolme päivää oli syysmyrsky riehunut, tuoden mukanansa kovia sadekuuroja. Jymisten olivat ärjyaallot iskeneet kallioihin, tyrskyjen valkoinen vaahto oli sinkoillut kauas yli aallonhalkaisijan, ja vesi oli käynyt sameaksi tuossa muutoin niin siintävässä ja peilikirkkaan tyynessä Neljän tuulen lahdessa. Mutta nyt oli tuuli tyyntynyt, ja puhtaana hohti ranta huuhtelun jälkeen. Ilmassa ei tuntunut lehahdustakaan, mutta vielä vyöriskelivät mainingit, heitellen kaunista valkoista vaahtoa hiedalle ja kallionlohkareille. Loppumattomana jonona ne lähestyivät rantaa, välittämättä jo kaikkialla vallitsevasta tyynen ja rauhan tunnelmasta.
— Oi, tämä on hetki, jonka takia kyllä kannattaisi pitää viikkomääriä myrskyä ja sadesäätä, huudahti Anna antaen katseensa liukua ylhäältä kallionlohkareelta, missä hän seisoi, yli tuon keinuen liikehtivän vedenkalvon. Sitten hän laskeutui kapeata ja jyrkkää polkua pitkin lahdekkeen luo, missä hän voi nauttia ihanasta yksinäisyydestä kallioitten, meren ja taivaan ympäröimänä.
— Minua niin haluttaisi laulaa ja tanssia, sanoi hän itseksensä. — Minua ei näe ainoakaan ihminen — ja kalalokit eivät juoruile. Täällä voin käyttäytyä niin hassusti kuin ikinä tahdon!
Hän kohotti hamettansa ja jatkoi matkaansa kevyin tanssiaskelin pitkin kovaa ja kiinteätä rantakaistaletta, töin tuskin turvassa mainingeilta, jotka melkein huuhtelivat hänen jalkojansa värehtivällä vaahdollansa. Pyörähdellen ja naureskellen kuin lapsi hän saapui lopuksi pienelle lahden itäpuolella ulkonevalle niemekkeelle. Silloin hän äkkiä pysähtyi, punehtuen kiihkeästi. Hän ei ollutkaan yksin, läheisyydessä oli ollut henkilö, joka oli tarkannut hänen tanssiansa ja kuullut hänen naurunsa.