Tuo Annan aikaisemmin näkemä kultakutrinen, sinisilmäinen tyttö istui niemessä kivilohkareella, kallionkielekkeen takana, joka oli estänyt Annan häntä havaitsemasta. Hän katsoi suoraan Annaan, kasvoillaan ilme, jossa yhtyi hämmästys, myötätunto ja — oliko tuo mahdollista? — kateus. Hän oli avopäin, ja muhkea, kiiltävä tukka oli kiedottu hänen päänsä ympäri ja kiinnitetty heleänpunaisella nauhalla. Hänellä oli tumma, hyvin yksinkertainen puku, mutta sitä piti koossa hienorakenteisen, notkean vyötärön ympärillä silkkivyö, joka oli samaa lämpöisen punaista väriä kuin tukkanauhakin.
Kädet, jotka hän oli pannut ristiin polvien ympäri, olivat ruskeat ja ilmeisesti työhön tottuneet, mutta kaulan ja hempeitten kasvojen iho oli kuulakanvalkoinen. Laskeva aurinko loi läntisellä taivaanrannalla purjehtivien pilvien lomitse häipyvän säteen, joka osui muukalaisen tukkaan. Ensi hetkenä voi luulla näkevänsä meren käsittämättömän olennon henkilöitynä — kaikkine salaperäisyyksineen, intohimoineen, houkuttelevine ja pettävine viehätyksineen.
— Te — te varmaankin luulette, että minä olen hiukan päästä sekaisin, sopersi Anna, koettaen tointua mielenhämmennyksestään.
Olipa tosiaankin harmillista, että tuo ylvään juhlallinen olento oli nähnyt hänet sellaisen lapsellisen hilpeyden vallassa — hänet, tohtorinna Blythen, jonka olisi tullut esiintyä läpeensä arvokkaasti kuten naidun naisen sopii.
— En suinkaan, vastasi muukalainen tyttö hänen kysymykseensä, — mitään sellaista en suinkaan ole ajatellut.
Enempää hän ei puhunut. Hänen äänensä oli välinpitämätön, hänen esiintymisensä hiukan torjuvaa. Mutta hänen silmiensä ilme, joka oli kiihkeän kaihoisa, mutta samalla arka, uhmaileva, mutta kumminkin myös rukoileva, saattoi Annan muuttamaan päätöksensä lähteä pois. Hän kävi nyt sen sijaan istumaan kivelle tytön viereen.
— Emmekö voisi tehdä hiukan tuttavuutta? sanoi hän, turvautuen hymyilyynsä, jolla hän aina oli voittanut luottamusta ja ystävyyttä. — Minä olen rouva Blythe ja asun pienessä valkoisessa tuvassa, joka sijaitsee rantatörmällä lahden tuolla puolen.
— Tiedän sen kyllä, sanoi muukalainen. — Minä olen Leslie Moore — rouva Dick Moore, lisäsi hän jäykästi.
Anna istui silmänräpäyksen vaieten, niin ihmeissään hän oli. Hän ei ollut hetkeäkään ajatellut mahdollisuutta, että tuo muukalainen voisi olla naimisissa — hänessä ei ollut mitään rouvamaista. Ja hän olikin tuo naapuri, jonka talossa Anna oli kuvitellut tavallisen toimeliaan ja käytännöllisen maalaisrouvan hyörivän ja puuhailevan. Hänen oli mahdoton tarpeeksi äkkiä muuttaa mielikuvaansa eittämättömän todellisuuden mukaiseksi.
— Siis — siis te asutte tuossa harmaassa talossa, jonka ympärillä kasvaa piilipuita, sopersi hän.