— Niin kyllä. Minunhan olisi kaiketi jo aikoja sitten pitänyt käydä teillä vierailulla…, sanoi rouva Moore.
Mutta hän ei yrittänytkään puolustaa tai selitellä laiminlyöntiänsä.
— Pyydän teitä siis tulemaan varsin pian, sanoi Anna ehdittyään joltisestikin tointua hämmästyksestään. — Me olemme niin läheiset naapurit, että meidän pitäisi tulla hyviksi ystäviksi. Neljän tuulen ainoa vika on se, että ihmiset asuvat niin kaukana toisistansa. Muutoinhan täällä on kaikin puolin ihanaa.
— Pidättekö te seudustamme?
— Pidänkö siitä! Minä rakastan sitä. En ole vielä koskaan nähnyt mitään niin kaunista kuin Neljän tuulen niemi ja sitä ympäröivä näköala.
— Minulla ei ole ollut tilaisuutta nähdä paljoa maailmaa, sanoi Leslie Moore hitaasti, mutta olen aina ollut sitä mieltä, että täällä on hyvin kaunista. Minäkin — rakastan tätä seutua.
Kuten koko hänen olentonsa, kuvasti hänen puheensävynsäkin samalla arkuutta ja voimakasta sisäistä tunnetta. Anna sai omituisen vakuutuksen, että tuolla muukalaisella tytöllä — tuosta käsitteestä ei hän voinut vapautua — olisi varsin paljon sanottavaa, jos hänelle johtuisi mieleen avata sydämensä.
— Minä tulen usein tänne rantaan, sanoi rouva Moore edelleen.
— Niin minäkin, vastasi Anna. — Kuinka ihmeellistä, ettemme ole ennen sattuneet täällä yhteen.
— Varmaankin te käytte täällä varhemmin illalla kuin minä. Tavallisesti on jo myöhäinen — melkein pimeä, kun minä tulen. Ja minä tulen tavallisesti heti myrskyn jälkeen — kuten tänään. Meri ei miellytä minua samassa määrin silloin, kun se lepää uneliaana ja tyynenä. Minä pidän taistelusta — kuohusta ja pauhusta.