— Sanoitte minua kauniiksi, jatkoi Leslie, jääden synkkänä tuijottamaan merelle. — Ehkä niin lienee, mutta se ainakin on varmaa, että minä vihaan kauneuttani. Toivoisin, että olisin aina ollut yhtä ruskeaksi päivettynyt ja ruma kuin rumin ja päivettynein tyttö tuolla kalastajakylässä. — No, mitä te pidätte neiti Corneliasta?
— Neiti Cornelia on hyvin herttainen minun mielestäni, sanoi Anna. — Gilbert ja minä olimme viime viikolla kutsutut hänen luoksensa tee-illalliselle. Oletteko te kuullut puhuttavan pöydistä, jotka notkuvat?
— Muistelen lukeneeni sanomalehdistä, että niitä väliin on nähty lasten kesäsiirtoloissa, sanoi Leslie, ja hänen kasvoillensa levisi hymyilyn kajastus.
— Niin, neiti Cornelian pöydät notkuivat — luulen, että ne suorastaan huokailivat, niin suunnaton taakka oli niillä kannettavana. En voi vieläkään käsittää, kuinka hänelle oli johtunut mieleen laittaa niin paljon ruokaa kahdelle tavalliselle ihmiselle, kuten mieheni ja minä olemme. Hänellä oli muun muassa monta erilaista kaakkua, mutta ei kumminkaan sitruunakaakkua. Hän kertoi saaneensa sitruunakaakusta kerran kymmenen vuotta sitten ensimmäisen palkinnon keittonäyttelyssä Charlottetownissa, mutta sen päivän jälkeen hän ei ole uskaltanut valmistaa sitruunakaakkua, ettei vain epäonnistuisi ja menettäisi kuuluisuuttaan.
— Jaksoitteko te syödä hänen ruokiansa niin paljon, että hän oli tyytyväinen?
— Minä puolestani en siihen pystynyt, mutta Gilbert voitti hänen sydämensä sullomalla sisäänsä niin paljon, että minä häpesin… Neiti Cornelia sanoikin, ettei hän ollut koskaan nähnyt miestä, joka ei pitäisi enemmän savustetusta lohesta pinaatin kera kuin Raamatustansa. Tiedättekö, minä olen oikein ihastunut neiti Corneliaan.
— Niin minäkin, sanoi Leslie. — Hän on paras ystävä, joka minulla on tässä maailmassa.
Anna ihmetteli mielessänsä, miksikä neiti Cornelia ei ollut koskaan puhunut hänen kanssaan rouva Mooresta, jos he kerran olivat ystävykset. Muutoinhan neiti Cornelia oli ottanut puheeksi melkein jokaisen elävän olennon Neljän tuulen niemellä ja sen ympäristössä.
— Eikös tuo ole kaunista? kysyi Leslie hetken vaitiolon jälkeen, huomauttaen Annaa erinomaisesta valovaikutuksesta, jonka kallionhalkeaman lomitse siivilöityvä auringonsäde sai aikaan syvän tummanvihreän veden pinnalla. — Jos en olisikaan tällä retkelläni nähnyt muuta kuin tuon, olisin kumminkin katsonut saaneeni tarpeeksi korvausta käynnistäni.
— Varjo- ja valoilmiöt tällä kalliorantamalla ovat ihmeellisiä, sanoi Anna. — Pieni huoneeni, jossa tavallisesti istun ompelemassa, on lahdelle päin, ja minä istun siellä akkunan ääressä ja nautin nauttimistani. Värivivahdukset ja varjojen muodot vaihtelevat hetki hetkeltä.