— Eikö teidän ole koskaan ikävä? kysyi Leslie äkkiä. — Eikö koskaan — yksinkään ollessanne?
— Ei. Luulen, etten ole vielä koskaan pitkästynyt aikaa, sanoi Anna. — Yksinkin ollessani minulla on hyvää seuraa — mietiskelen ja haaveilen ja suunnittelen minkä mitäkin… Olen mielelläni yksin silloin tällöin, saadakseni rauhassa harkita ja punnita asioita. Mutta minusta on hauska omistaa hyviä ystäviä — ja jutella hetkinen niiden kanssa, joiden seurassa viihdyn. Sanokaas — ettekö tahtoisi käydä minua tervehtimässä — ja oikein usein? Olkaa kiltti ja tehkää se! Luulen kyllä, lisäsi Anna naurahtaen, — että te pitäisitte minusta, jos tuntisitte minua lähemmin.
— Mutta kuinka olisikaan — pitäisitteköhän te minusta? sanoi Leslie vakavasti.
Tuo ei ollut imartelun tavoittamista — hänen katseensa oli synkän ilotonna suuntautunut ulapalle, missä vaahtoharjaiset aallot hopeisina hohtelivat kuutamossa.
— Olen vakuutettu, että kiintyisin teihin, sanoi Anna. — Ja älkää luulko, että minä olen niinkään järjetön, vaikka näittekin minun illan suussa tanssia hypiskelevän rantaa pitkin! Käyn kyllä vähitellen arvokkaammaksi! Tiedättekö etten minä ole ollut vielä kovinkaan kauan naimisissa? Minusta on kuin olisin vielä nuori tyttö, niin, välistä tunnen itseni suorastaan lapseksi.
— Minä olen ollut naimisissa kymmenen vuotta, sanoi Leslie.
Tuossa oli nyt jälleen melkein uskomaton seikka.
— Mitä ihmettä! Tehän ette voine olla edes minun ikäisenikään! huudahti Anna. — Teidän on täytynyt olla vallan lapsi naimisiin mennessänne.
— Olin kahdeksantoista vuotias, sanoi Leslie, nousten paikaltaan ja ottaen pienen päähineen ja viitan, jotka olivat hänen vieressänsä. — Nyt olen kahdeksankolmatta vuoden vanha. — Mutta nyt minun kaiketi täytyy lähteä kotiin.
— Niin minunkin, Gilbert on varmaankin jo palannut. Mutta olen niin iloinen siitä, että me tietämättämme panimme toimeen tämän kohtaamisen ja olemme tutustuneet toisiimme.