Leslie ei vastannut mitään, ja tuo vaikutti Annaan hiukan jäähdyttävästi. Hän oli vilpittömällä mielellä tarjonnut ystävyyttään, mutta mitään ihastusta ei hänen tarjouksensa ollut herättänyt — tai kenties se oli suorastaan hylätty. Vaieten kapusivat he rantakallioita ylös ja kulkivat sitten poikki laidunmaan, jonka pehmoinen, nyt jo kellastunut ruohopeite kuutamossa näytti kellertävältä sametilta. Heidän ehdittyään rantatielle pysähtyi Leslie.
— Minä lähden tätä tietä, rouva Blythe. Tehän tulette joskus minua tervehtimään, eikö niin?
Annasta tuntui, kuin hän olisi sanonut nuo sanat vain siksi, ettei katsonut voivansa olla sitä tekemättä. Kutsu tuntui hänestä väkinäisesti lausutulta.
— Minä tulen, jos te todella tahdotte, että sen tekisin, vastasi hän kylmähkösti.
— Tietysti minä tahdon — sen vakuutan, huudahti Leslie pontevasti, kuin vapautuen jostakin esteenä olleesta seikasta.
— Siinä tapauksessa kyllä tulen. Hyvää yötä, Leslie!
— Hyvää yötä, rouva Blythe!
Anna asteli nyt kotiin syviin ajatuksiin vaipuneena, ja tultuansa perille hän heti kertoi Gilbertille äskeisestä tuttavuudenteostaan.
— Siinähän olet nähtävästi saanut arvoituksellisen naisolennon tutkittavaksesi, sanoi Gilbert. — Hänen vertaistansa et ole varmaankaan tavannut koskaan Avonleassa etkä seminaarissa.
— En tosiaankaan, sen voin vakuuttaa. Hän on kyllä aivan toisenlaatuinen kuin muut tämän seudun naiset. Hänen kanssaan ei voi puhua voin- ja lihanhinnoista. Ja minä kun kuvittelin että hän olisi rouva Rakel Lynden toisinto — touhuava, toimelias ja arkipäiväinen. Oletko koskaan nähnyt hänen miestänsä, Dick Moorea, Gilbert?