— Miksikä hän sen teki? kysyi Anna kauhistuneena.
— No, kaiketi jokin asia kävi vasten hänen mieltänsä, niin hän hyppäsi kaivoon. Peräti kevytmielistä, sanon minä. Ja kaivon hän luonnollisesti turmeli. Flora-parka ei tahtonut enää käyttää sitä. Hän antoi kaivaa uuden, ja se kävi hirveän kalliiksi, ja vesi oli kovaa ja kalkkipitoista ja mitä kaikkea lienee ollutkin… Jos hänen nyt välttämättömästi piti hukuttautua, niin olisihan satamassa pitänyt olla vettä riittämiin asti. Ei, minä en voi sietää tuollaisia kurjia miehiä ja itsekkäitä hirmuvaltiaita. Mikäli muistan, on meillä täällä Neljässä tuulessa ollut ainoastaan kaksi itsemurhaajaa. Toinen oli Frank West, Leslie Mooren isä. Tästä muistuu mieleeni eräs seikka. Eikö Leslie ole käynyt vielä luonasi?
— Ei, mutta me satuimme yhteen rannalla eräänä iltana ja tutustuimme toisiimme, sanoi Anna heristäen korviansa.
Neiti Cornelia nyökkäsi.
— Sepä oli hauskaa, rakkaani. Sitä juuri toivoinkin, että te sattuisitte kohtaamaan toisenne. No, mitä pidät hänestä?
— Minusta hän on erinomaisen kaunis.
— Kieltämättä. Hänen vertaistansa, mitä ulkomuotoon tulee, ei ole ollut koskaan Neljässä tuulessa. Oletko nähnyt koskaan sellaista tukkaa? Kun hän päästää sen valloilleen, ulottuu se polviin. Mutta minä tarkoitin kysyä, mitä muutoin pidit hänestä.
— Luullakseni voisin pitää hänestä oikein paljon, jos hän vain sallisi sen, vastasi Anna vitkaan.
— Mutta hän ei salli sitä — hän torjui sinut luotansa soveliaan matkan päähän, eikö niin? Leslie parka! Mutta et olisi siitä erityisesti ihmeissäsi, jos tietäisit millaista murhenäytelmää hänen elämänsä on ollut — kirjaimellisesti murhenäytelmää, toisti neiti Cornelia painokkaasti.
— Ah, jospa kertoisitte minulle siitä hiukan — jos nimittäin voitte tehdä sen pettämättä hänen luottamustaan.