Anna omassa kodissaan

by L. M. Montgomery

— Rakkaani, Leslie paran tarinan tuntee jokainen näillä tienoin. Se ei ole mikään salaisuus — ainakaan ulkonaisiin piirteisiinsä nähden. Mutta sisäiset kokemukset tuntee vain Leslie itse, ja hän ei avaa kenellekään sydäntään. Voin sanoa, että minä olen paras ystävä, jonka hän maan päällä omistaa, mutta hän ei ole vielä koskaan lausunut minulle valituksen sanaa. Oletko koskaan nähnyt Dick Moorea?

— En koskaan.

— No, siinä tapauksessa on parasta, että alan aivan alusta, niin käsität kaikki tyyni. Kuten sanottu, Leslien isän nimi oli Frank West. Hän oli lahjakas, mutta epäkäytännöllinen — sellaistahan sattuu usein. Hänellä oli hyvä lukupää ja hän oli kansanopistossa kaksi vuotta. Sitten hänen terveytensä kävi huonoksi — heidän suvussansa on taipumusta keuhkotautiin. Hän palasi jälleen kotiin ruvetakseen maanviljelijäksi. Hän meni sitten naimisiin Rose Elliottin kanssa, joka oli kotoisin lahden tuolta puolen. Rose oli hyvin kaunis — Leslie on perinyt ulkomuotonsa häneltä. Mutta Lesliessä on paljon enemmän pontta ja tarmoa kuin Rose parassa. Sinähän tiedät, Anna, että minä aina olen ollut sitä mieltä, että meidän naisten tulee vetää yhtä köyttä. Jumala tietäköön, että me saamme sietää sangen paljon miehiltä, etkä usein saa kuulla minun sanovan pahaa sanaa toisesta naisesta. Mutta tuo Rose Elliott, hän oli minusta sentään liian sietämätön… Häntä oli hemmoteltu lapsuudesta saakka, eikä hänestä koskaan tullut muuta kuin laiska ja itsekäs ja vaivojansa ruikutteleva olento. Frank ei pystynyt työhön, he olivat köyhiä kuin kirkonrotat. He elivät perunoista ja ihrasta. Kaksi lasta heillä oli — Leslie ja Kenneth. Leslie omisti äitinsä kauneuden ja isänsä hyvän pään — ja lisäksi vielä jotakin, jota hän ei ollut perinyt heiltä. Hän oli iloisin, ystävällisin pikku tyttönen, mitä voi kuvitella, Anna. Kaikki pitivät hänestä. Hän oli isänsä lemmikki, ja he olivat hyvin läheiset keskenänsä. Leslie ei nähnyt isässänsä mitään virheitä — ja hän olikin omalla tavallaan varsin miellyttävä.

Leslien ollessa kahdentoista vuotias tapahtui ensimmäinen onnettomuus. Hän jumaloi pikku veljeänsä Kennethiä, joka oli neljä vuotta häntä nuorempi ja oli hyvin herttainen pikku poika. Hän putosi eräänä päivänä suurelta heinäkuormalta, joka oli matkalla luuvaan, pyörä kulki aivan hänen pienen ruumiinsa ylitse ja kuolema seurasi heti. Ja ajattele, Anna, Leslie näki tuon. Hän seisoi ylhäällä luuvan luukulla. Hän kirkaisi — renki sanoi, että sellaista ääntä ei hän ollut kuullut koskaan ennen, se oli soiva hänen korvissaan, kunnes enkeli Gabrielin pasuuna saattaisi sen vaikenemaan. Mutta sitten ei Leslie enää huutanut eikä itkenyt. Hän hyppäsi luukusta heinäkuormalle ja heinäkuormalta maahan ja nosti tuon verta vuotavan ja vielä lämpimän ruumiin syliinsä — ja se täytyi suorastaan riistää häneltä, Anna, sillä hän ei olisi tahtonut päästää sitä… Minut noudettiin sinne — ei, en voi puhua siitä…

Neiti Cornelia pyyhki kyyneleet herttaisista ruskeista silmistänsä ja neuloi pari minuuttia äänettömyyden vallitessa.

— Niin, jatkoi hän, — siitähän ei olekaan sen enempää sanomista. Pikku Kenneth haudattiin kirkkotarhaan lahden tuolle puolen, ja jonkun ajan kuluttua lähti Leslie kouluun jatkamaan jälleen lukujansa. Hän ei maininnut enää Kennethin nimeä — en ole enää koskaan kuullut sitä hänen huuliltansa. Varmaankin tuo vanha haava nyt jo on mennyt umpeen, joskin arpi väliin kirvelee. Hänhän oli silloin vain lapsi, Anna, ja aika armahtaa lapsia. Vähitellen palasi nauru jälleen hänen huulillensa — ja se oli erinomaisen viehkeätä naurua, jommoista nykyisin enää harvoin kuulee.

— Kuulin sen silloin illalla, sanoi Anna. — Se oli erinomaisen miellyttävää naurua.

— Frank West alkoi käydä huonommaksi pikku Kennethin kuoleman jälkeen. Eihän hänen terveytensä ollut ennestäänkään ollut vahva, ja pojan kuolema kävi häneen kovasti, joskin Leslie oli hänen lempilapsensa. Hän kävi synkkämieliseksi ja tylsäksi, ja eräänä päivänä hirtti hän itsensä omassa halkoliiterissään. Ja siihen hän oli vielä lisäksi valinnut hääpäivänsä. Tietysti täytyi myöskin käydä niin, että Leslie parka ensiksi näki hänet siellä, — hän meni liiteriin pilkkomaan hiukan sytykkeitä. Silloin kohtasi häntä tuo näky.

— Kuinka hirveätä, sanoi Anna, ja puistatus kävi hänen lävitsensä.
— Tyttöparka!

— Yhtä vähän kuin Kennethin kuoltua itki Leslie isänsäkään hautajaisissa, mutta hänen äitinsä ulisi kahden puolesta. Lesliellä oli täysi työ häntä rauhoittaessaan ja lohduttaessaan. Rose käyttäytyi todellakin oikein ikävästi, sitä mieltä olimme me kaikki, mutta Leslie kohteli häntä mitä suurimmalla kärsivällisyydellä. Hänhän piti äidistänsä, eikä hän koskaan sietänyt ainoatakaan moitteen sanaa omaisistaan. Niin haudattiin sitten Frank West poikansa Kennethin rinnalle ja Rose antoi pystyttää hänelle suuren hautapatsaan. Se oli melkoista suurenmoisempi kuin konsanaan Frank Westin luonne tai jälkimuisto. Ja varmaa on, että se oli suurempi kuin Rosen varat olisivat sallineet, sillä kartano oli kiinnitetty veloista aina savupiippuja myöten. Mutta pian senjälkeen kuoli Leslien isän vanha äiti — kelpo mummo, jolta Leslie varmaankin on perinyt osan ominaisuuksistansa, — ja hän jätti jälkeensä hiukan rahaa Leslielle — sen verran, että hän voi käydä vuoden Charlottetownin opettajaseminaaria. Lesliellä oli mielessä koettaa suorittaa opettajatutkinto ansaitaksensa sitten sen verran, että hän voisi opiskella pari lukukautta Redmondin korkeakoulussa. Se oli ollut hänen isänsä lempituuma — hän tahtoi, että Leslie toteuttaisi sen, mitä hän ei ollut voinut tehdä. Leslie oli erittäin lahjakas ja varsin kunnianhimoinen. Hän suoritti tutkintonsa ja sai sitten paikan The Glenin koulussa. Hän oli niin onnellinen ja toivehikas ja täynnä eloa ja intoa. Ajatellessani, millainen hän silloin oli ja millainen nyt, täytyy minun sanoa: paholainen vieköön kaikki miehet!