Neiti Cornelia puraisi ompelulankansa poikki keikauttaen tuikeasti päätänsä.
— Sinä kesänä ilmestyi sitten Dick Moore. Hänen isällänsä Abner Moorella oli kauppapuoti The Glenissä, mutta Dick oli ihastunut merimieselämään, ja hän oli tavallisesti kesäisin merellä ja seisoi talvisin tiskin takana. Hän oli iso ja komea mies — jolla oli pieni, ruma sielu jossakin kookkaan ruumiinsa sopukassa. Hänellä piti aina olla jotakin, jonka suhteen hän oli lyönyt vetoa, että se hänen oli saatava — mutta kun hän sen oli saanut, ei hän välittänyt siitä enää. Muutoin oli hän kyllä jokseenkin sävyisä ja hyväluontoinen, kun ei mikään käynyt vasten hänen mieltänsä. Mutta hän joi aika paljon, ja ikäviä juttuja oli liikkeellä hänestä ja eräästä kalastajakylän tytöstä. Hän ei olisi ansainnut olla edes rättinä Leslien jalkojen juuressa. Mutta hän ihastui nyt silmittömästi Lesliehen, ensiksikin hänen kauneutensa takia ja toiseksi siksi, ettei Leslie välittänyt hänestä vähääkään. Hän vannoi pyhästi, että juuri Leslie hänen oli saatava — ja hän sai hänet.
— Mutta kuinka ihmeessä se voi tapahtua?
— Se oli alusta loppuun konnamaista peliä. Minä en voi antaa Rose Westille anteeksi hänen menettelyänsä. Näetkös, rakas ystäväni, Abner Moorella oli kiinnityksiä Westin tilaan, ja korkoja ei ollut maksettu moneen vuoteen. Nyt meni Dick rouva Westin luo ja sanoi, että jos Leslie ei ottaisi häntä, käskisi hän isänsä sanomaan irti lainat. Rose nosti kauhean elämän — pyörtyi ja itki ja pyysi ja rukoili, ettei Leslie karkoittaisi häntä pois hänen vanhasta kodistansa. Eihän häntä voi moittia, vaikka hänelle tuotti surua ajatus, että hänen täytyisi jättää se, mutta tuskinpa kukaan sentään olisi uskonut häntä niin itsekkääksi, että hän uhraisi oman lapsensa saadaksensa jäädä vanhoihin huoneisiinsa. Mutta sen hän kumminkin teki. Ja Leslie suostui noudattamaan hänen tahtoansa — hän piti niin paljon äidistänsä, että hän oli valmis tekemään mitä tahansa säästääksensä häntä surusta. Hän meni naimisiin Dick Mooren kanssa. Silloin ei kukaan meistä vielä tiennyt, miksi se tapahtui. Vasta myöhemmin saatiin tietää, että äiti oli kiusannut häntä, kunnes hän suostui. Minä olin aina ollut vakuutettu, että tuohon asiaan kätkeytyi jokin salaisuus, sillä Leslie oli aina esiintynyt hyvin tylysti ja tuikeasti Dick Moorea kohtaan, eikä hän ollut sen luontoinen, että hän niin helposti olisi muuttanut mieltä. Tiesinhän muutoinkin, ettei Dick Moore ikinä voinut olla sellainen mies, että Leslie voisi häneen kiintyä — jos kohta hänen olentonsa muutoin kieltämättä tehosikin naisiin. Suurista häistä ei tietysti voinut olla puhetta, mutta Rose pyysi minut vihkiäisiin. Minä menin, mutta kaduin sitä sitten. Olin nähnyt Leslien kasvot veljen ja isän hautajaisissa, ja nyt minusta oli, kuin olisin ollut viettämässä hänen omia hautajaisiansa. Mutta Rose loisti kuin aurinko, sen saat uskoa! Silloin oli Leslie kahdeksantoista vuoden vanha.
Leslie ja Dick asettuivat asumaan Westin tilalle — Rose ei muka voinut erota tyttärestänsä. Ja siellä he asuivat sen talven. Keväällä Rose sai keuhkokuumeen ja kuoli — täsmälleen vuotta liian myöhään! Leslie suri kovasti äitiänsä. Eikö ole kauheata, että toiset arvottomat ihmiset saavat osaksensa niin paljon rakkautta, ja toiset, jotka sitä ansaitsisivat paljoa paremmin, saavat käydä läpi elämän saamatta sitä osaksensa juuri ollenkaan?
— Mutta Dick väsyi pian elelemään tuossa suuressa talossa kahden kesken vaimonsa kanssa. Hän halusi viettää vaihtelevaa elämää. Hän matkusti Nova Scotiaan sukulaisia tervehtimään, ja pian hän kirjoitti Leslielle, että eräs hänen serkuistansa, George Moore, aikoi lähteä pitkälle meriretkelle, aina Havannaan saakka, ja hän aikoi lähteä mukaan. Laivan nimi oli "Neljä sisarta", ja he arvelivat viipyvänsä matkalla yhdeksän viikkoa.
Tuo matka tuotti Leslielle helpotusta. Mutta hän ei puhunut mitään. Aina hääpäivästänsä saakka hän on ollut aivan samanlainen kuin nyt — kylmä ja ylpeä ja suljettu ja tyly sille, joka pyrkii häntä lähestymään. Mutta nähkääs, minä puolestani en ole antanut hänen torjua itseäni luotansa! Kaikesta huolimatta olen pitänyt kiinni oikeudestani kiintyä häneen ja tilaisuuden sattuessa myöskin osoittaa kiintymystäni.
— Hän sanoikin minulle, että täti on hänen paras ystävänsä, sanoi
Anna.
— Todellako! Vai sanoi hän niin! huudahti neiti Cornelia ihastuneena. — Se riemastuttaa vanhaa sydäntäni. Olen usein mietiskellyt, mahtaneeko hän välittää minusta vähääkään — sillä jos niin on, osaa hän salata sen oivallisesti. Sinä olet ilmeisesti saanut hänet virkoamaan enemmän kuin aavistatkaan, muutoin ei hän olisi sanonut sinulle tuollaista seikkaa. Ah, tuota tyttöparkaa, joka on hukannut elämänsä! Nähdessäni Dick Mooren tunnen aina halua lävistää hänet puukolla.
Kevennettyään sydäntänsä ilmaisemalla tuon verenhimoisen halunsa pyyhkäisi neiti Cornelia jälleen silmiänsä ja jatkoi: