— Olen kyllä, rakkaani.
— Sitten oli minulla enää äitini jäljellä. Mutta minä olin kunnianhimoinen ja minulla oli päämäärä, jota kohden pyrin. Aioin hankkia itselleni hyvän valmistuksen ja ehtiä pitkälle… Opiskeluni ohella aioin antaa opetusta ja ansaita. Minulla oli jokseenkin suuret tuumat, sen saat uskoa… Mutta mitä hyödyttää puhua?… Jätän ne siksensä — sinähän tiedät, kuinka sitten kävi. En voinut kestää ajatusta, että pikku äiti raukkani, joka kaiken ikänsä oli ollut niin kovassa työssä, joutuisi pois kodistansa. Olisinhan kaiketi voinut ansaita elatuksen meille molemmille. Mutta siihenhän olisi kestänyt jonkunverran aikaa… Ja oli kysymys vanhasta kodistamme, näetkös… Sinne oli hän tullut morsiamena — ja hän oli pitänyt niin paljon isästäni — kaikki hänen muistonsa olivat siellä. En voi vielä tänäänkään katua mitä tein ajatellessani, että tein hänen viimeisen elämän vuotensa onnelliseksi. Mitä Dickiin tulee, niin en naimisiin mennessäni tuntenut häntä kohtaan vastenmielisyyttä — ainoastaan välinpitämättömyyttä. Minä tiesin, että hänellä oli hiukan taipumusta juoppouteen — mutta en ollut koskaan kuullut hänen suhteestansa tuohon kalastajakylän tyttöön. Jos olisin tiennyt siitä, en luule, että huolenpito äidistäni olisi voinut taivuttaa minua menemään avioliittoon hänen kanssaan… Sittemmin rupesin häntä inhoamaan — mutta sitä ei äitini koskaan saanut tietää. Hän kuoli — ja minä olin yksin maailmassa. Olin vain yhdeksäntoista vuoden vanha — ja olin yksin. Dick oli matkustanut tiehensä aluksella "Neljä sisarta". Toivoin, että hän vastedes oleskelisi paljon matkoilla. Merimiehen elämä oli aina houkutellut häntä. Mitään muuta en voinut toivoa tulevaisuudelta…No niin — kapteeni Jim toi hänet jälleen kotiin, kuten tiedät, ja sitten ei minulla ole juuri paljon lisättävää. Nyt tunnet, Anna, minut kaikkein pahimmalta puolen — olen paljastanut kaikki… Tahdotko yhä edelleen olla ystäväni?
Anna katsoi koivunrunkojen välitse taivaalle, missä puolikuun valkoinen sirppi purjehti kohden auringonlaskun merta. Hänen kasvonsa olivat hyvin lempeät.
— Minä olen sinun ystäväsi — ja sinä minun — ainiaan, sanoi hän. — Sellaista ystävää ei minulla ole ollut koskaan ennen. Minulla on ollut monta rakasta ystävää, joista olen pitänyt paljon, mutta sinussa, Leslie, olen löytänyt muutakin kuin noissa toisissa. Rikas luontosi voi tarjota minulle enemmän — ja minulla on myöskin enemmän annettavaa kuin ollessani ajattelematon tyttönen. Me olemme molemmat naisia — ja ainaiset ystävät.
He puristivat toistensa kättä ja hymyilivät toisillensa läpi kyynelten, jotka täyttivät sekä tummanharmaat silmät että merensiniset.
XXII.
TÄTI CORNELIA RYHTYY NEUVOTTELUIHIN.
Gilbert tahtoi, että Susan jäisi tuohon pieneen taloon apulaiseksi koko kesän ajaksi. Anna vastusteli aluksi.
— Meillä on niin kodikasta ja hauskaa kahden kesken, Gilbert. Tuntuu häiritsevältä, kun talossa on vieras henkilö. Susan on toimelias ja herttainen, mutta eihän hän sittenkään kuulu meihin. Eikä minulle koidu mitään vahinkoa siitä, jos suoritan yksin kaikki askareet.
— Sinun täytyy noudattaa lääkärisi määräystä, sanoi Gilbert. — Muistatko tuon vanhan sananlaskun, että suutarien vaimot käyvät ilman kenkiä ja lääkärien vaimot kuolevat nuorina? En tahdo, että se toteutuisi minun talossani. Sinä olet hyvä ja pidät Susanin talossa, siksi kuin käyntisi käy jälleen joustavaksi ja poskesi pyöreiksi.