— Olkaa vain aivan levollinen, pikku tohtorinna, sanoi Susan, joka oli tullut huoneeseen Gilbertin puhuessa. — Hoitakaa te itseänne, huolehtimatta ruokahuoneesta ja aitasta. Susan ei aio laiskotella. Eiköhän ole sentään hauska antautua toisten hemmoteltavaksi. Minä kuljetan joka aamu kahvin sänkyyn.
— Kiitoksia vain, mutta siihen minä en suostu, nureskeli Anna. — Olen samaa mieltä kuin neiti Cornelia, nimittäin, että on häpeä terveen naisen syödä aamiainen vuoteessa — ja että sen, joka niin tekee, ei kannata ihmetellä miesten järjettömyyksiä.
— Corneliasta vähät! sanoi Susan sanomattoman halveksivasti. — Hänestäpä juuri kannattaisi puhua! Toivon, että rouva on niin viisas, ettei välitä Cornelia Bryantin lörpötyksistä. Minä en käsitä, miksikä hänen aina täytyy haukkua miehiä, jos nyt onkin osunut jäämään vanhaksipiiaksi. Naimatonhan minäkin olen, mutta ette silti kuule minun koskaan sanovan pahaa sanaa miehistä. Pidän aina heidän puoltansa. Minä olisin kyllä mennyt mielelläni naimisiin, jos olisi siksi tullut. Eikös ole ihmeellistä, ettei kukaan ole kosinut minua — mitäs tohtorinna siihen sanoo? Enhän minä ole erityisen korea katsoa, mutta enhän minä ole sen rumempi kuin useimmat tämän puolen naiduista naisistakaan. Mutta minulla ei ole vielä koskaan ollut ainoatakaan ihailijaa. Mikähän siihen mahtanee olla syynä?
— Varmaankin oli siksi nähty, tuumiskeli Anna perin vakavana.
Susan nyökkäsi.
— Siinä tohtorinna osasi oikeaan. Se oli kai määrätty kohtalokseni, ja on lohdullista ajatella sillä lailla. Enhän minä harmittele sitä, ettei kukaan ole minua tahtonut, jos Kaikkivaltias viisaudessaan on niin määrännyt. Mutta välistä tulee epäilyksiä mieleeni. "Varokaa, piru voi panna latingin pyssyyn!", sanoi isäukko aina, kun me lapset kotona keittiössä tähtäsimme toisiamme haloilla. Ajatelkaas, jos tuo onkin pahan juonia, että minun pitää käydä niin yksin ilman ystävää! Silloin ei sitä voi kantaa yhtä kärsivällisesti. Mutta voisihan olla niinkin, lisäsi Susan ja hänen kasvonsa kirkastuivat, — ettei vieläkään ole liian myöhäistä. Hyvää kannattaa odottaa kauemminkin. Välistä muistelen muuatta vanhaa renkutusta, jota tätini usein hyräili: "Ken hanhi-immen nähnyt on, niin ruman, pörröisen, Ettei se syöntä uroksen vahaisi tenhoten." — "Missä on vielä eloa, siellä on toivoakin", sen tietää tohtori parhaiten, ja epätoivoon ei pidä joutua ennenkuin makaa arkussaan… Mutta nyt minä menen laittamaan vasikkapyytä persiljan ja hyvän kermakastikkeen kera. Olen huomannut, että tohtori pitää vasikkapyystä, ja minusta on hauska laittaa ruokaa herroille, jotka panevat arvoa sille vähälle, mitä laittaa.
Iltapäivällä tuli neiti Cornelia käymään saapuen taloon hengästyneenä huohottaen.
— Saatana ja maailma jättävät minut joltisestikin rauhaan, mutta oma lihani tuottaa minulle hankaluutta, selitti hän vaipuen mukavaan tuoliin. — Sinä et koskaan näytä siltä, kuin kuumuus vaivaisi sinua vähääkään, Anna hyvä. Minusta on kuin tuntisin kirsikkahillon tuoksua ilmassa! Lämmin hillo on parasta, mitä tiedän. Rakkaani, pyydäpä minut teelle ja tuo tänne hiukan hilloa leivän mausteeksi. Olen tuskin syönyt ainoatakaan kirsikkaa tänä kesänä. Gilmanin poikaviikarit ovat varastaneet kaikki minun kirsikkani, vaikka niitä oli niin paljon, että puut taipuivat.
— Odotapa hiukan, keskeytti hänet kapteeni Jim, joka oli istunut huoneen kulmauksessa lukemassa erästä meriromaania. — Sillä tavoin ei sinun pidä sanoa Gilmanin äidittömistä poikaraukoista, ellei sinulla ole täysin varmoja todisteita. Tosinhan heidän isässänsä on hiukan varkaan vikaa, mutta eihän poikia silti sovi sanoa varkaiksi. Varmaankin ovat harakat syöneet sinun kirsikkasi, niitä on ollut niin hirveän paljon tänä kesänä.
— Harakat? kertasi neiti Cornelia halveksivasti. — Harakat!
Silloin ne ovat olleet kaksijalkaisia harakoita!