Eräänä iltana soitti neiti Cornelia Annalle. Halloo! Halloo!
— Sanomalehdentoimittaja saapui tänne äsken. Minä kyyditsen hänet sinun luoksesi, niin sinä voit sitten näyttää hänelle tien Leslien tykö. Sillä tavoin tulee matka lyhyemmäksi kuin suurta maantietä pitkin, ja minulla on niin jumalaton kiire. Yksi Reesen tenavista on seisonut päälaellaan ammeessa, jossa oli kuumaa vettä, ja he tahtovat nyt minut heti sinne — verhoamaan tenavan uudella nahalla, mikäli ymmärsin. Rouva Reese on sellainen homsu, ettei hän pidä huolta mistään, ja sitten hän odottaa, että muut korjaisivat kaiken pahan, minkä hän saa aikaan huolimattomuudellansa. Tuotanko sinulle paljon vaivaa, rakas ystäväiseni? — Vai en, se on hyvä. Matka-arkkunsahan hän voi saada huomenna.
— Varsin hyvin, sanoi Anna. — Kuules, minkä näköinen hän on?
— Ulkopuolenhan saat itse nähdä, kun minä tuon hänet sinne. Mitä sisäpuoleen tulee, tuntee sen parhaiten Jumalamme ja Herramme, joka hänet on luonut. Enempää en sano, sillä huomaan, että jok'ikinen ihminen The Glenissä istuu vahdissa puhelimensa ääressä…
— Varmaankaan neiti Cornelialla ei ole liioin muistuttamista herra Fordin ulkomuodosta, sillä siinä tapauksessa hän kyllä sanoisi arkailematta ajatuksensa, vaikka koko seudun väestö olisi kuuntelemassa, sanoi Anna. — Siitä teen johtopäätöksen, rakas Susan, että kirjailija Ford pikemminkin on kaunis katsoa kuin ruma.
— Niin, rakas pikku tohtorinna, minä en tiedä sen mieluisampaa silmäruokaa kuin kauniin miehen katseleminen, sanoi avomielinen Susan. — Mutta eikö meidän pitäisi tarjota hänelle jotakin? Olen juuri valmistanut mansikkapaistoksen, joka on niin maukasta, että sulaa suussa.
— Ei, rouva Moore odottaa häntä ja on laittanut hänelle kuntoon illallisen. Muutoin tahdon säästää tuon mansikkapaistoksen omalle miesparalleni. Hän tulee kotiin vasta myöhään, pane esille paistos ja lasillinen maitoa, Susan.
— Voi, hyvä tohtorinna, kyllä siitä riittäisi useammallekin ja jäisi vielä tähteitä… Emmehän me nyt sentään niin rutiköyhiä ole. Mutta onhan kyllä niinkin, että on parempi syöttää omaa miestänsä kuin vieraita, joiden aikeista ei ole tietoa… Ja onhan tohtorillammekin erinomaisen edullinen ulkomuoto, se täytyy sanoa…
Kun Owen Ford saapui muhkeana purjehtivan neiti Cornelian vanavedessä, täytyi Annan myöntää itseksensä, että hänellä tosiaankin oli "edullinen ulkomuoto". Hän oli pitkä ja roteva, hänellä oli paksu ruskea tukka, suora ja kaunismuotoinen nenä ja suuret loistavat tummanharmaat silmät.
— Huomasiko tohtorinna hänen korviansa ja kauniita hampaitansa? kysyi Susan hiukan myöhemmin. — Hänellä oli sievimmät korvat, mitkä koskaan olen nähnyt miehenkallossa. Kas, minäni olen niin tavattoman tarkka korviin nähden. Nuorena ollessani pelkäsin aina, että saisin osakseni miehen, jolla olisi isot korvat. — Se nyt oli turhaa huolta, sillä minulle ei sitten ole ollut tarjona korvia minkäänmallisia.