Anna ei ollut tarkannut Owen Fordin korvia, mutta hänen huomionsa oli tosiaankin kiintynyt hänen terveihin ja kauneihin hampaisiinsa Owen Fordin häntä hymyillen tervehtiessä. Hymyilyn poistuttua oli muukalaisen kasvoille tullut surumielinen ja haaveksiva ilme, joka melkein muistutti Annan kirjallisten haaveitten ylvään synkkää, salaperäistä sankaria. Mutta hänen hymyilynsä kuvasti leikillisyyttä, hilpeyttä, terävää älyä. Mitä tuli "ulkopuoleen", kuten neiti Cornelia sanoi, oli Owen Ford varsin näyttökuntoinen nuori mies.
— Ette voi aavistaa, kuinka iloitsen siitä, että olen täällä, rouva Blythe, sanoi hän luoden ympärilleen harrasta mielenkiintoa ilmaisevia katseita. — Minut valtaa omituinen kotiintulon tunne… Kuten ehkä tiedätte, on äitini syntynyt täällä, ja täällä hän on viettänyt lapsuutensa. Hän puhui minulle usein vanhasta kodistansa. Maantieteellisessä suhteessa tunnen tämän seudun yhtä hyvin kuin kotitienooni, ja hän on luonnollisesti kertonut minulle, kuinka talo rakennettiin ja kuinka isoisäni käyskenteli rannalla "Royal Williamia" odotellen. Otaksuin, että niin vanha talo kuin tämä olisi jo aikoja hävitetty, muutoin olisin kyllä tullut jo ennen sitä katsomaan.
— Vanhat talot eivät katoa niin helposti tällä tarumaisella rannikolla, sanoi Anna hymyillen. — Tämä on seutua, jossa ei tapahdu liiaksi muutoksia ja kaikki säilyttää entisyyden sävyn. John Selwynin talo on jokseenkin ennallaan, olen kuullut sanottavan, ja ruusupensaat, jotka isoisänne omakätisesti istutti morsiamelleen, kukkivat juuri nyt.
— Tunnen näkymättömäin siteiden yhdistävän minua entisyyteen. Olisin kiitollinen, jos sallisitte minun sopivassa tilassa tutustua tähän ympäristöön.
— Veräjämme on aina avoinna teille, sanoi Anna. — Tiedättekö, että vanha merikapteeni, joka nyt hoitaa Neljän tuulen majakkaa, nuorena poikasena on tuntenut sekä John Selwynin että hänen morsiamensa? Hän kertoi minulle heidän tarinansa samana iltana kuin tulin tänne — tämän vanhan talon kolmantena morsiamena.
— Todellako? Sepä oli hauska tieto. Hänet minun täytyy saada käsiini.
— Se ei ole vaikeata, sillä hän on meidän lähimpiä tuttaviamme. Hän on oleva yhtä kärkäs tutustumaan teihin kuin te häneen. Isoäitinne kuvastuu hänen mielessänsä loistavana tähtenä. Mutta luulen rouva Mooren odottavan teitä. Näytän teille lyhimmän tien hänen luoksensa.
Anna ohjasi häntä piilipuitten viereiselle talolle, poikki niityn, joka hohti valkoisena kärsämöistä. Soutuveneestä kaukaa lahdelta kuului laulua. Tuulenhenkäysten kaukaa kuljettamina saivat sävelet kuin ylevän haavemaisen soinnin. Majakan loistotähti tuikki vuoroin syttyen ja sammuen. Ihastuksen valtaamana silmäili Owen Ford ympäristöä.
— Tällaiselta siis Neljässä tuulessa näyttää, sanoi hän. — En ikinä olisi uskonut, että seutu on näin kaunis, vaikka äitini aina kehui sitä pilviin saakka. Millaista värien ja muotojen ihanuutta! Täällä kyllä toivun pian entisiin voimiini. Ja jos innostus johtuu kauneuden vaikutelmista, niin voin kyllä pian ryhtyä kirjoittamaan suurta kanadalaista romaaniani.
— Eikö se ole vielä alulla? kysyi Anna.