— Ah ei — paha kyllä! Minusta tuntuu, kuin en vielä täysin hallitsisi aihettani. Mutta kenties pääsen paremmin käsiksi tehtävääni tässä hiljaisessa, ihanassa ympäristössä. — Neiti Bryant kertoi minulle, että tekin harjoitatte kirjailijatointa.
— Senvertaisesta ei kannata puhua… Olen julkaissut hiukan lastenkirjallisuutta… Ja naimisiin jouduttuani en ole kirjoittanut mitään. Minun ei suinkaan käy miettiminen suuren kanadalaisen romaanin kirjoittamista, naurahti Anna. — Siihen ei kykyni millään muotoa riittäisi.
Owen Ford yhtyi hänen nauruunsa.
— Kenties ei minunkaan kykyni riitä. Mutta joka tapauksessa koetan lähipäivinä tehdä yrityksen saada sen alulle, kun vain saan aikaa. Sanomalehtimiehellä ei ole paljon aikaa omintakeiseen työhön. Olen kirjoittanut aikakauskirjoihin pieniä kertomuksia ja novelleja, mutta minulla ei ole koskaan ollut tarpeeksi aikaa ryhtyäkseni rauhassa valmistelemaan suurempaa teosta. Nyt, kun minulla on kolme kuukautta lomaa, ei tuon tehtävän pitäisi olla mahdoton suorittaa. Olen koonnut joukon aineistoa — mutta on kuin en siihen vielä olisi saanut puhalletuksi henkeä ja eloa.
Annan mieleen tuli muuan tuuma — niin äkkiä, että hän itsekin hämmästyi. Mutta hän ei pukenut ajatustaan sanoihin, sillä he olivat nyt ehtineet Mooren talon luo. Heidän tullessaan pihaan tuli Leslie ulos verannalle ja tähysteli pimeästä odotettua vierasta. Hän seisoi juuri avoimesta ovesta virtaavassa punertavassa valaistuksessa. Hänellä oli yllään yksinkertainen kellertävänvalkoinen puuvillapuku ja vyötäröllä tavallinen kirsikanpunainen vyönsä. Leslien puvussa oli aina hiukkanen kirsikanpunaa. Hän oli kerran sanonut Annalle, että hänestä tuntui kuin puuttuisi hänen puvustansa jotakin, ellei hänellä ollut siinä koristeena edes täplä helakanpunaa, vaikkapa kukkanen vain. Annasta tuo puna oli kuin vertauskuva Leslien tulisesta luonnosta, jota pidettiin kahlehdittuna ja joka sai ilmetä ainoastaan tuon vähäisen värihehkun muodossa. Leslien puku oli hiukan avoin kaulasta ja lyhythihainen. Hänen käsivartensa olivat kuin norsunluunväristä marmoria. Selväpiirteisinä kuvastuivat ovesta lankeavan valon hohteessa hänen vartensa harvinaisen kauniit muotoviivat vienoon hämyyn. Hänen tukkansa välkkyi kullanhohtoisena. Siintäen kaartui avaruus hänen ylitsensä vielä kalpein tähdin koristettuna.
Anna kuuli seuralaisensa huudahtavan hiljaa hämmästyksestä. Hämärästä huolimatta hän havaitsi tuon yllätyksen ja ihailun ilmeen, joka äkkiä kajasti hänen kasvoillansa.
— Kuka on tuo kaunis nainen? tiedusteli muukalainen.
— Hän on teidän tuleva emäntänne, rouva Moore, sanoi Anna. — Niin, hän on harvinaisen miellyttävä — eikö totta?
— Minä — minä en ole koskaan nähnyt hänen vertaistansa, vastasi
Owen Ford hiukan hämmentyneenä. — Sitä en olisi osannut aavistaa —
emäntää, jonka luo menee täysihoitoon, ei juuri kuvittele jumalattareksi… Ajatelkaapa tuota naista Böcklinin tai Kntipferin taulun aiheena —