Pannessaan herneitä vadille Diana maistoi hiukkasen teelusikalla, jolloin hänen kasvoilleen tuli merkillinen ilme.
— Anna, oletko sinä pannut sokeria näihin herneisiin?
— Olen kyllä, vastasi Anna ammentaen perunamuhennosta vadille sellaisin ilmein kuin konsanaan se, joka tietää tekevänsä velvollisuutensa. — Panin sinne lusikallisen sokeria. Niin panemme aina. Etkö pidä siitä?
— Niin, mutta minäkin panin siihen lusikallisen suurustettuani sen, sanoi Diana.
Anna laski ison lusikan kädestään ja maistoi myöskin herneitä. Sitten hän irvisti.
— Huu, miten iljettävää! En ikinä voinut ajatella, että sinä olisit pannut sokeria, koska tiedän, ettei äitisi koskaan tee sitä. Mutta yhtäkkiä muistin sen itse — muuten olen kylläkin hyvä unohtamaan — ja kaadoin sinne lusikallisen.
— Meitä on varmaankin ollut liian monta kokkia tämän sopan kimpussa, pelkään minä, sanoi Marilla, joka hieman syyllisen näköisenä oli kuunnellut tätä keskustelua. — En voinut uskoa, että sinä muistaisit sokerin, Anna, sillä olen täydellisesti vakuutettu siitä, ettet vielä koskaan elämässäsi ole muistanut — niin että minä panin sinne lusikallisen!
Vierashuoneessa olevat vieraat kuulivat toisen hillittömän naurunpuuskan toisensa jälkeen keittiöstä, mutta he eivät saaneet tietää, mikä oli niin hauskaa. Ja päivällispöytään ei tullut sinä päivänä lainkaan vihreitä herneitä.
— No niin, sanoi Anna ja tukahutti hilpeytensä huokaukseen, kun todellisuus taas muistui mieleen, meillähän on onneksi sallaatti, ja pavuissa ja kurkuissa en luule olevan mitään vikaa… Kantakaamme ruoka sisään ja tehkäämme tästä loppu!
Ei voi väittää, että päivällinen oli, kuten sanotaan, "onnistunut tilaisuus", ja tunnelma ei lainkaan kohonnut korkealle. Pastori rouvineen ja neiti Stacy ponnistelivat suurenmoisesti pelastaakseen tilanteen, ja Marillan tavallinen sielun tasapaino ei ollut huomattavassa määrässä järkkynyt. Mutta Annaan ja Dianaan oli pettymys ja äkkikäänne aamupäivän iloisen puuhailun jälkeen tehnyt sellaisen vaikutuksen, etteivät he voineet puhua eikä syödä.