Anna koetti sankarillisesti vieraitten vuoksi tuoda osansa keskusteluun, mutta koko hänen luonnollinen eloisuutensa, hänen pursuava hilpeytensä oli tällä hetkellä herpautunut, ja niin paljon kuin hän pitikin rouva Allanista ja neiti Stacysta, ei hän voinut olla ajattelematta, kuinka suloista olisi sitten, kun he kaikki olivat menneet kotiinsa ja hän saisi päänaluseensa itäisessä vinttikamarissa haudata pettyneet toiveensa ja "kyllästymisensä kaikkeen"…
On kuitenkin olemassa vanha sananparsi, joka sanoo: onnettomuus tulee harvoin yksinään. Päivän onnettomuuksien ja koettelemusten mitta ei vielä ollut täysi. Juuri kun pastori Allan oli muutamin kohteliain sanoin kiittänyt emäntiä, kuului kovaa levottomuutta herättävää kolinaa rappusilta, ikäänkuin joku kova ja raskas esine olisi hyppinyt rapulta rapulle ja aika tavalla jysähtäen pysähtynyt kaikkein alimmalle. Kaikki juoksivat eteiseen. Anna päästi kauhun huudon.
Yläkertaan vievien rappujen alapäässä oli suuri vaaleanpunainen puutarhanäkinkenkä sekä palasia siitä, mikä kerran oli ollut neiti Barryn suuri vati. Ylhäällä rappusten päässä makasi mielettömästi säikähtänyt Davy, joka kaula ojolla ja silmät tuijottavina katsoi hävitystä.
— Davy, sanoi Marilla äänellä, joka ei ennustanut mitään hyvää, viskasitko tuon näkinkengän alas tahallasi?
— En, en todellakaan, piipitti Davy. — Makasin täällä vain polvillani niin hiljaa kuin ikinä voin ja katselin teitä muita käsipuun alitse, ja silloin satuin potkaisemaan tuota vanhaa näkinkenkää, niin että se lensi tiehensä… Ja olen kamalasti nälissäni, ja paljon parempi olisi, jos löisitte minua, kun olen tehnyt jonkun kolttosen, niin olisi se ohi, sen sijaan että lähetätte minut tänne ylös istua kyyrötämään yksinäisyydessä ilman rahtustakaan ajankulua…
— Älä toru Davya, sanoi Anna poimien ylös sirpaleita vapisevin sormin. — Syy oli minun. Panin vadin tuonne ja unohdin sen… Nyt olen saanut rangaistuksen huolimattomuudestani — mutta oi — mitä neiti Barry sanoo?
— Ei hätää, kuten tiedät, hän on ostanut sen, joten se ei ole samaa kuin jos hän olisi sen perinyt, sanoi Diana koettaen lohduttaa.
Pian sen jälkeen vieraat lähtivät — he tunsivat sen olevan hienotunteisinta. Sitten meni Diana kotiin kovaa päänsärkyä kärsien, ja Anna meni aivan samassa tilassa ullakkokamariinsa. Siellä hän istui siksi kunnes Marilla auringonlaskun aikaan tuli kotiin postitoimistosta — mukanaan kirje Priscillalta, kirjoitettu edellisenä päivänä.
Rouva Morgan oli nyrjäyttänyt nilkkansa niin pahoin, ettei hän kyennyt lähtemään huoneestaan.
"Ja rakkahin Anna" — kirjoitti Priscilla — "olen niin pahoillani, mutta pelkään, ettemme lainkaan voi tulla Vihervaaralle, sillä kun hänen nilkkansa on ehtinyt parantua, täytyy hänen matkustaa takaisin Torontoon. Hänen on oltava siellä määrättynä päivänä."