— No niin, siinä on selitys, huokasi Anna laskien kirjeen punaiselle kivipaadelle viereensä.
Hän istui eteisen rappusilla pihan puolella, hämärän laskeutuessa harmaan taivaan alle.
— Luulin kuitenkin koko ajan, että kirjailijatar rouva Morganin käynti olisi niin suuri onni, ettei sen voitaisi sallia tulla meidän osaksemme… Tämä oli lause, joka voisi sopia neiti Eliza Andrewsille — oh ei, niin epäluuloinen kaikkea hauskaa ja hyvää kohtaan en totta tosiaankaan tahdo olla… Täällähän tapahtuu sentään niin paljon hauskaa… Ja tämän päiväisillä onnettomuuksilla on kyllä naurettava puolensakin, luiden minä… Ehkä sitten kun Diana ja minä olemme tulleet vanhoiksi ja harmaiksi, voimme nauraa niille… Mutta sitähän ei voi vaatia meiltä vielä, sillä tämä oli todellakin hirveä vastoinkäyminen.
— Sinä saat kuin saatkin kokea pahempiakin vastoinkäymisiä kuin tämä, kulkiessasi maailman läpi, sanoi Marilla, jolla oli se vilpitön vakaumus, että hän lausui lohduttavia sanoja. — Minusta tuntuu, Anna, ikäänkuin sinä et koskaan kasvaisi pois tavastasi haluta niin kiihkeästi joitakin asioita ja sitten vaipua epätoivoon, kun et saa niitä.
— Tiedän kyllä, että luonteeni on sellainen, myönsi Anna nöyrästi. — Kun lasken saavani jotain hauskaa, niin tuntuu minusta aivan siltä kuin nuo iloiset odotukset kohottaisivat minua, ja minä lennän… Siinä samassa käy kulku alaspäin taas — ja läiskisi — siinä sitä ollaan! Mutta oi, Marilla, kuinka tuo lento on ihanaa, niin kauan kuin sitä kestää — se on kuin sateenkaarten välillä leijailemista! Saa ikäänkuin jo etukäteen — mitä sitten ei saakaan…
— No niin — sehän on hyvä, se, sanoi Marilla. —
Mutta minä pidän parempana kulkea vankalla pohjalla sekä lentämättä että alas romahtamatta… Mutta kullakin on oma makunsa ja oma tapansa järjestää olonsa — ennen luulin olevan vain yhden oikean tavan, mutta sitten kuin sain sinut ja kaksoiset kasvatettavikseni, olen alkanut epäröidä… Mitä aiot tehdä neiti Barryn vadin suhteen?
— Minun on kai maksettava hänelle takaisin ne kaksikymmentä dollaria, jotka se on maksanut hänelle. Jumalan kiitos se ei ollut mikään peritty aarre, sillä silloinhan eivät mitkään rahat olisi voineet korvata sitä.
— Ehkä voit löytää jostain samanlaisen ja ostaa sen hänelle?
— Ah, enpä luule… Niin vanhat vadit ovat hyvin harvinaisia. Rouva Lyndehän oli turhaan koettanut saada sellaista käsiinsä myyjäisiä varten. Toivoisin todellakin, että kävisi niin hyvin, sillä neiti Barry ottaa luonnollisesti toisen vadin yhtä mielellään kuin toisenkin, jos molemmat ovat yhtä vanhoja ja väärentämättömiä. Marilla, katsoppas tuota suurta tähteä, joka on herra Harrisonin vaahterametsikön yläpuolella, hiljainen, kirkas taivas taustanaan! Se herättää minussa hartauden ja rukouksen tunteen… Ah — kun saa nähdä sellaisia tähtiä ja sellaisen taivaan, eiväthän silloin pikku harmit ja onnettomuudet merkitse paljoakaan, vai mitä?