— Luulen, että teillä on herttaisin paikka koko Prinssi Edvardin saarella, sanoi Diana katsellen ihaillen ympärilleen.
— Miksi sanotte sitä Kaikurannaksi? kysyi Anna.
— Charlotta, sanoi Lavendel neiti, mene hakemaan tuvasta pieni tinatorvi, joka riippuu kellohyllyn yläpuolella.
Charlotta Neljäs harppasi tiehensä ja palasi torvi mukanaan.
— Puhalla siihen, Charlotta! pyysi Lavendel neiti.
Charlotta totteli ja puhalsi — siitä lähti samalla sekä soriseva että kimakka ääni. Syntyi hetken hiljaisuus — sitten kuului metsästä virran takaa kokonainen sarja kaikuja, suloisia, houkuttelevia, hopeankirkkaita, ikäänkuin kaikki pikku huilut keijukaisten valtakunnassa toitottelisivat auringonlaskulle… Anna ja Diana huudahtivat ihastuksesta.
— Naura nyt Charlotta — naura kovasti!
Charlotta, joka luultavasti olisi totellut, jos Lavendel
neiti olisi käskenyt hänen seisomaan päällään, nousi kivipenkille ja nauroi kovasti ja sydämen pohjasta. Kaiku kertasi sen, ikäänkuin koko joukko keijukaisia ja tonttuja olisi matkinut hänen nauruaan metsissä ja kuusten verhoamien harjujen rinteillä.
— Ihmiset ihailevat tavallisesti suuresti minun kaikujani, sanoi Lavendel neiti, ikäänkuin kaiut olisivat olleet hänen persoonallista omaisuuttaan.