— Minäkin kaipaan niitä, myönsi Marilla, vaikka minun mielestäni ei ole oikein valitella niiden tähden, kun on tapahtunut niin monta pahempaa asiaa — koko sato on tuhoutunut ja hedelmät samoin.
— Mutta nyt ovat ihmiset kylväneet kauran ja vehnän uudelleen, ja herra Harrison sanoo, että jos vain kesästä tulee hyvä, niin saamme kyllä hyvän sadon, vaikka myöhään. Ja kukantaimeni ovat kaikki taas tulleet esiin — mutta ah, mikään ei voi korvata kesäkuun narsisseja… Pikku Hester Gray raukka ei myöskään saa mitään. Kävelin eilen illalla koko tuon matkan hänen puutarhaansa katsomaan niitä, mutta siellä ei ollut ainoatakaan. Olen varma siitä, että hän tulee kaipaamaan niitä.
— Minun mielestäni et tee oikein, Anna, puhuessasi noin, et totta tosiaankaan, sanoi Marilla ankarasti. — Hester Gray on ollut kuolleena kolmekymmentä vuotta, ja hänen sielunsa on taivaassa — toivottavasti.
— Niin kyllä — mutta kas, minä uskon kuitenkin, että hän silti vielä pitää puutarhastaan täällä maanpäällä ja muistelee sitä, sanoi Anna. — Olen vakuutettu siitä, että kuinka kauan tahansa olisinkin ollut taivaassa, katselisin mielelläni alas ja iloitsisin nähdessäni jonkun panevan kukkia haudalleni. Jos minulla olisi täällä sellainen puutarha kuin Hester Graylla, tarvitsisin enemmän kuin kolmekymmentä vuotta, vieläpä taivaassakin, unohtaakseni ikävöidä sitä silloin tällöin.
— Älä ainakaan puhu milloinkaan tuollaista kaksoisten kuullen, pyydän, sanoi Marilla ja sitten hän meni keittiöön kananpoikineen.
Anna pisti narsissit tukkaansa ja meni oikotielle vievälle portille, jossa hän seisoi hetkisen paistattaen päivää kesäkuun aamun kirkkaudessa, ennenkuin meni hoitamaan tavallisia toimiaan. Maailma alkoi taas kaunistua; vanha luonto-äiti pani parastaan raivatakseen pois myrskyn ja rakeitten jäljet, ja vaikka tarvittiin monta kuukautta, ennenkuin se täydellisesti onnistui, teki se kuitenkin oikein ihmeitä.
— Tänään minä mieluimmin laiskottelisin koko päivän pitkän, kertoi Anna tilhille, joka istui keinuen piilipuunoksalla: mutta opettajaneidillä, joka sen ohella pitää huolta parista kaksoisesta, ei ole varaa olla laiskana, piili pieni. Kuinka somasti sinä laulat piiliseni! Sinä puet minun tunteeni lauluksi paljon paremmin kuin koskaan itse voisin sitä tehdä. Mutta kas — kuka tulee tuolta?
Vaunut vyöryivät pitkin oikotietä, ja etuistuimella istui kaksi henkilöä ja takana oli valtainen matkalaukku. Kun se lähestyi, näki Anna, että ajaja oli Bright Riverin asemapäällikön poika, mutta hänen matkatoverinsa oli vieras — terhakka pikku nainen, joka sangen näppärästi hypähti kärryiltä alas portin luona melkein ennen kuin hevonen oli ehtinyt pysähtyä.
Hän näytti "pieneltä, mutta turkasen komealta", oli kaiketi lähempänä viittäkymmentä kuin neljääkymmentä, mutta oli vielä oikein hauskan näköinen punaisine poskineen, säteilevine mustine silmineen ja kiiltävän mustine hiuksineen, joitten yläpuolella oli ihmeellinen, sekä kukkien että höyhentöyhtöjen koristama hattu. Vaikka hän oli ajanut kuusitoista kilometriä pölyistä maantietä, oli hän yhtä soma ja sievä kuin jos hän olisi istunut lasikuvun alla.
— Mahtaako herra James A. Harrison asua täällä? kysyi hän suoraa päätä.