— Marilla, sanoi Anna juhlallisella äänellä, mutta kujeilevin silmin, olenko minä sen näköinen kuin olisin päästä pyörällä?
— Et enempää kuin tavallisesti, sanoi Marilla — vailla kaukaisintakaan ivan tarkoitusta.
— No luuletko sitten, että olen hereillä?
— Anna, mikä sinuun on mennyt? Kuka tuo vaunuissa oleva ihminen oli, kysyn minä?
— Marilla, ellen ole päästä sekaisin enkä nuku, en ole voinut uneksia hänestä — hänen täytyy olla todellinen… Missään tapauksessa ei mielikuvitukseni olisi kyennyt luomaan sellaista hattua… Hän sanoo olevansa herra Harrisonin rouva, Marilla.
Nyt oli Marillan vuoro katsoa silmät pystyssä. — Hänen rouvansa? Anna Shirley! Miksi taivaan nimessä hän on sitten ollut olevinaan nuorimies?
— Tuskinpa hän on sitä tehnyt oikeastaan… sanoi Anna yrittäen olla oikeudenmukainen — Hän ei ole koskaan sanonut, että hän oli naimaton. Me kaikki vain pidimme sitä aivan selviönä… Oi, Marilla, mitä rouva Lynde sanoo tästä?
He saivat tietää, mitä rouva Lyndellä oli sanottavana, kun hän käväisi Vihervaaralla samana iltapäivänä. Rouva Lynde ei ollut niin rahtuakaan hämmästynyt… Rouva Lynde oli aina odottanut jotain sen tapaista… Rouva Lynde oli aina tietänyt, että oli jotain kieroa herra Harrisonin persoonassa.
— Mokomakin käki, joka ilman muuta livistää vaimonsa luota, sanoi hän harmistuneena. — Tuollaista voi lukea tapahtuneen Yhdysvalloissa, mutta kuka uskoisi, että sellaista sattuisi täällä meidän kunniallisessa Avonleassamme?
— Mutta emmehän tiedä, hänkö se hylkäsi vaimonsa, huomautti Anna, päättäen uskoa ystävänsä viattomaksi niin kauan kuin hänelle todistettaisiin asian olevan päinvastoin. — Emmehän lainkaan tiedä, kumpi puoli on oikeassa tai väärässä.