Annan juuri voitonriemuisena noustessa kellarista käsissään lautanen täynnä ruskeanpunaisia täplikkäitä omenia, kuului ulkoa kiireisten askelten ääntä jäätyneillä eteisen palkeilla, ja seuraavassa silmänräpäyksessä lennätettiin keittiön ovi auki. Sisään hyökkäsi Diana Barry, kuolonkalpeana ja läähättäen, vain huivi heitettynä pään yli. Anna päästi hämmästyksissään käsistään sekä kynttilän että lautasen, ja lautanen, kynttilä ja omenat pyörivät sikin sokin alas kellarin rappusia. Omenat löysi seuraavana aamuna, herkullisesti peittyneinä sulaneeseen taliin, Marilla, joka poimi ne ylös ja kiitti kaitselmusta siitä, ettei tuli ollut päässyt irti.
— Mikä on hätänä, Diana? huusi Anna. — Onko äitisi viimeinkin ottanut taipuakseen?
— Oi, Anna, tule kaikin mokomin heti! pyysi Diana hätäisenä. — Minnie May on niin kauhean sairas — hänen kaulansa on niin kipeä ja on kuin hän olisi tukehtumaisillaan… Mary Joe sanoo, että se on kuristustautia — ja isä ja äiti ovat ajaneet kaupunkiin, eikä ole ketään, joka voisi hakea lääkärin. Minnie May on niin huono, ja Mary Joe ei tiedä, mitä on tehtävä — oi, Anna, pelkään niin kauheasti!
Matthew kurkotti sanaakaan sanomatta ottamaan hattunsa ja takkinsa, livahti Dianan ohi ja katosi pimeälle pihalle.
— Nyt hän valjastaa tamman, ja sitten hän ajaa Carmodyyn hakemaan lääkäriä, sanoi Anna, joka kiireesti pukeutui päällysnuttuun ja turkislakkiin. — Tiedän sen aivan yhtä hyvin kuin jos hän olisi sen sanonut selvin sanoin. Matthew ja minä olemme sellaisia sukulaissieluja… Osaan lukea hänen ajatuksensa hänen tarvitsematta virkkaa halaistua sanaa.
— En luule hänen tapaavan ketään tohtoria kotona, nyyhkytti Diana.
— Tiedän, että tohtori Blair meni kaupunkiin, ja luulen tohtori
Spencerin menneen sinne myöskin. Oi, Anna!
— Älä itke, Diana pieni, sanoi Anna rohkaisevasti. — Tiedän tarkalleen, kuinka kuristustautisia on hoidettava. Sinä unohdat, että rouva Hammond sai kolmasti kaksoiset. Kolmen kaksoisparin lapsentyttönä ollessaan saa ainakin aika paljon kokemusta… Heillä oli koko sarjalla kuristustauti vuoronperään. Odotappas, niin otan oksetusjuuripullon mukaan — teillä ei ehkä ole sellaista pulveria kotona. Se sulattaa liman, ja sitten hän saa kunnollisesti hikoilla. Tule nyt, niin alamme luikkia!
Molemmat pikku tytöt juoksivat ulos käsi kädessä ja riensivät pitkin Rakastavaisten polkua ja suoraan poikki sänkipellon, sillä lunta oli liian vahvasti, jotta he olisivat voineet valita lyhemmän metsätien. Anna oli vilpittömästi pahoillaan pikku Minnie Mayn vuoksi, mutta hän nautti kuitenkin romanttisuudesta, mikä liittyi tähän kiireiseen kulkuun läpi pimeyden ja lumen pienen, avuttoman olennon tautivuoteelle… Ja oli suloista saada jakaa tämä romanttisuus sukulaissielun ja ymmärtävän ystävättären kanssa.
Ilta oli selkeä ja kylmä, mustaa ebenholtsia pimentopaikoissa ja välkkyvää hopeata lumipeittoisilla rinteillä suuret tähdet tuikkivat äänettömissä avaruuksissa, ja siellä täällä erottautuivat tummat, suippolatvaiset hongat huurteisine oksineen, jotka kahisivat tuulessa. Annan mielestä oli ihastuttavaa kiitää eteenpäin tässä synkän kauniissa, salaperäisessä ympäristössä, käsikädessä pikku ystävättärensä kanssa, josta hän niin kauan oli ollut erotettuna.
Pikku Minnie May, kolmivuotias, oli todellakin hyvin sairas. Hän makasi keittiön sohvalla, levottamana ja kuumeessa, ja hänen käheä, koriseva hengityksensä kuului yli koko talon. Mary Joe, hyväluontoinem, leveäkasvoinen ranskalaistyttö, jonka kanssa rouva Barry oli sopinut, että hän hoitelisi lapsia hänen poissaollessaan, oli avuton ja hölmistynyt, aivan kykenemätön, jos hän todella olisi voinut jotain keksiä.