— Olet erittäin suloisen näköinen, sanoi Diana, joka äskettäin oli saanut kohteliaisuuden eräältä serkultaan ja arveli, että hänen pitäisi antaa sen mennä eteenpäin. — Sinulla on mitä kaunein väri.
Illan ohjelman muodosti sarja pelkkiä "karmivia" ihanuuksia — ainakin yhdelle salin kuulijakunnasta, joka siirtyi toisesta autuaallisesta tunnelmasta toiseen. Kun Prissy Andrews, puettuna heleänpunaiseen silkkipuseroon, helminauha pyöreän valkean kaulansa ympärillä ja eläviä neilikoita hiuksissa — huhu kertoi, että opettaja oli lähettänyt noutamaan niitä koko tuon pitkän matkan kaupungista saakka häntä varten — nousi korokkeelle ja lausui, mitä tapahtui yössä, "min tummuuteen ei ykskään tähti tuika", vapisi Anna jännityksestä ja osanotosta; kun kuoro lauloi "Yli niityn kukkasarjain", katseli Anna kattoon, ikäänkuin se olisi ollut täyteen maalattu enkelinpäitä, ja kun sitten Tom Sloane sanoin ja elein esitti "Tuhman Jussin markkinaretken", nauroi Anna niin, että hän houkutteli kaikki ympärillään olijatkin nauramaan, enemmän siksi, että oli niin herttaisen hauskaa katsella häntä kuin siksi, että olisi pannut arvoa tuolle jokseenkin kuluneelle markkinasukkeluudelle.
Ja kun herra Phillips esitti Marcus Antoniuksen monologin Cesarin ruumiin ääressä ja antoi äänelleen mitä sydäntäjärkyttävimmän sävyn — katsoen joka lauseen lopussa Prissy Andrews'iin — tunsi Anna, että hän voisi nousta ja ryhtyä kapinaan siinä paikassa, jos vain yksi ainoakin Rooman kansalainen näyttäisi esimerkkiä…
Vain yksi ainoa ohjelmanumero ei voinut herättää hänen mielenkiintoaan. Kun Gilbert Blythe lausui "Linna Reinillä", otti Anna esiin Rhoda Murrayn lainakirjan ja luki sitä, kunnes hän oli lopettanut, ja hän istui jäykkänä ja liikkumattomana Dianan taputtaessa käsiään, kunnes niitä poltti ja pakotti.
Kello oli yksitoista, kun he tulivat kotiin, nautinnoista kylläisinä, mutta onnellisina siitä tietoisuudesta, että heillä vielä oli jäljellä huvi jutella keskenään kaikesta, mitä he olivat nähneet ja kuulleet. Kaikki näyttivät nukkuvan, ja talo oli pimeä ja äänetön. Anna ja Diana sipsuttivat varpaillaan eteiseen, pitkään ja kapeaan huoneeseen, josta vei ovi vierashuoneeseen. Eteisessä oli miellyttävän lämmin, ja huonetta valaisi vielä himmeästi melkein loppuunpalaneen takkatulen hohde.
— Riisuutukaamme täällä, sanoi Diana. — Täällä on niin lämmintä ja suloista.
— Eikö olekin ollut äärettömän hauskaa? huokasi Anna ihastuneena. — Ajatteles, miten hienoa saada nousta korokkeelle ja lausua! Luuletko, että meitä milloinkaan pyydetään sitä tekemään, Diana?
— Kyllä, tietysti, myöhemmin. He tahtovat aina suuria tyttöjä ja poikia lausumaan. Gilbert Blythe lausuu usein, ja hän on vain kaksi vuotta meitä vanhempi. Oi, Anna, kuinka voitkaan istua siellä ja olla olevinasi, ikäänkuin et kuuntelisikaan häntä? Kun hän tuli riviin "On toinen tyttö muudan, sisko ei hän mulle…" niin katsoi hän suoraan alas sinuun.
— Diana, sanoi Anna arvokkaasti, sinä olet tosin paras ystäväni, mutta en edes sinun voi sallia puhua minulle tuosta… henkilöstä. Onko sinulla yöpaita ylläsi? Juoskaamme siis kilpaa nähdäksemme, kuka tulee ensin vuoteeseen!
Ehdotus oli Dianalle ylen mieluinen. Molemmat pienet valkopukuiset olennot lensivät pitkän huoneen läpi ja vierashuoneen oven kautta, jonka he hiljaa olivat avanneet etukäteen, ja hypähtivät melkein samaan aikaan valtavalla loikkauksella leveään vuoteeseen. Ja silloin — liikkui jotain hyvin suurta ja paksua heidän allaan, kuului puhkumista ja voivottelua, ja joku kirkaisi puoleksi tukahtuneella, kiukkuisella äänellä: