— Mitä maailmassa tämä merkitsee?
Anna ja Diana eivät koskaan päässeet selvyyteen siitä, miten he tulivat alas vuoteesta ja huoneesta ulos. He tiesivät vain, että uuden, kauhistuneen rientomarssin jälkeen he olivat vapisevina ja varpaillaan hiipien yläkerrassa.
— Oi, kuka se oli, — mitä se oli? kuiskasi Anna, hampaat kalisten kylmästä ja säikähdyksestä.
— Se oli Josephine täti, läähätti Diana tukehtumaisillaan naurusta. — Oi, Anna, se oli Josephine täti — miten hän nyt sitten lieneekin tullut sinne. Se oli hirveätä — se oli todellakin hirveätä — mutta oletko koskaan ollut mukana niin hauskassa jutussa, Anna?
— Kuka on Josephine täti?
— Hän on isän täti ja asuu Charlottetownissa. Hän on kauhean vanha — varmaankin yli seitsemänkymmenvuotias — enkä luule, että hän on koskaan ollut pikku tyttö. Odotimme häntä tänne käymään, vaikka emme näin pian. Hän on kauhean pikkumainen ja kursaileva ja tulee nostamaan hirveän melun tästä, sen tiedän. Niin, nyt saamme mennä nukkumaan Minnie Mayn luokse, eikä kukaan ihminen usko, miten hän potkii…
Neiti Josephine Barry ei tullut aamukahville seuraavana päivänä.
Rouva Barry hymyili ystävällisesti molemmille pikku tytöille.
— No, oliko teillä hauskaa eilen illalla? Koetin pysyä hereillä, kunnes tulitte kotiin, sillä tahdoin kertoa teille, että Josephine täti oli tullut ja että teidän vuoteenne olivat yläkerrassa. Toivottavasti ette häirinneet kilttiä vanhaa tätiämme, Diana.
Diana vaikeni varovaisesti, mutta hän ja Anna vaihtoivat varkain syyllisennäköisinä hymyilyjä pöydän yli. Anna kiiruhti kotiin aamiaisen jälkeen ja jäi siten onnelliseen tietämättömyyteen siitä kotoisesta rajuilmasta, joka pian räjähti Barryn perheen päitten yläpuolella. Mutta iltapuoleen lähetti Marilla hänet asialle rouva Lynden luo.
— Vai niin, sinä ja Diana siis miltei säikäytitte kuoliaaksi vanhan neiti Barryn eilen illalla? sanoi rouva Lynde ankaralla äänellä, mutta veitikkamainen pilkahdus silmässä.