— Sinun täytyy oppia ajattelemaan hiukan, Anna, siinä koko juttu. Sinä voit totta tosiaan tietämättäsi syöksyä suurempiinkin vaaroihin kuin siististi laitettuun vierashuoneen vuoteeseen.
Rouva Lynde nauroi hyväntahtoisesti pienelle sukkelalle kokkapuheelleen, mutta Anna istui miettiväisenä. Kun hän oli sanonut rouva Lyndelle jäähyväiset, suuntasi hän kulkunsa suoraan sänkipeltojen poikki Mäntymäelle. Diana tuli häntä vastaan keittiön ovessa.
— Oliko hän kauheasti suuttunut, teidän Josephine tätinne? kuiskasi
Anna.
— Kyllä, sen saat uskoa, vastasi Diana hihitystään hilliten ja luoden pelokkaan katseen olkansa yli lukittuun salinoveen. — Hän oli niin vihainen, että hän ihan hyppi. Ja kuinka hän torui, Anna! Hän sanoi, ettei hän ikinä ole nähnyt näin huonosti kasvatettua tyttöä ja että vanhempieni pitäisi hävetä minun vuokseni… Hän aikoo lähteä huomenna, sanoo hän. Ja minulle se on aivan samantekevää — mutta ei isälle ja äidille.
— Miksi et sanonut heille, että minä olin saanut aikaan koko kommelluksen? kysyi Anna.
— Voitko uskoa minusta jotain sellaista? sanoi Diana loukkaantuneena. — Minä en ole mikään juorukello minäkään, ja minä olin aivan yhtä syyllinen kuin sinäkin.
— No niin, silloin puhun itse siitä hänelle, sanoi Anna päättäväisesti.
Diana tuijotti.
— Anna Shirley, sitä et tarkoita!… Sinä olet mieletön — hän syö sinut elävältä.
— Älä nyt tee minua pelokkaammaksi kuin jo olen! pyysi Anna. — Niin, minä tiedän nyt, miltä tuntuu astua leijonanhäkkiin… Mutta minun täytyy tehdä se. Syy oli minun, ja se täytyy minun nyt tunnustaa. Onneksi minulla on ollut aika paljon harjoitusta tunnustamistyössä…