— Niin, hän istuu salissa, sanoi Diana. — Voit mennä sisään, jos sinua se huvittaa. Minä en uskaltaisi. Enkä luule sinun saavan aikaan niin hituistakaan.
Tämän rohkaisun jälkeen Anna kokosi kaiken rohkeutensa, meni päättäväisesti salin ovelle ja naputti varovasti. Terävä "sisään!" oli seurauksena.
Neiti Josephine Barry, laihana, jäykkänä ja pyntättynä istui kutoen tarmonsa takaa tulen ääressä. Hänen kiukkunsa ei suinkaan ollut vielä jäähtynyt, ja hänen silmänsä katsoivat tiukasti kultasankaisten silmälasien läpi. Hän kääntyi ympäri tuolissaan, odottaen näkevänsä Dianan. Sen sijaan hänen katseensa kohtasi kalpeaposkisen tytön, jonka suuret silmät ilmaisivat omituista epätoivon ja aran kauhun sekotusta.
— Mikä kapine sinä olet? kysyi Josephine Barry ilman muita muodollisuuksia.
— Olen Vihervaaran Anna, sanoi pieni vieras vapisevalla äänellä, pannen kätensä ristiin hänelle ominaisella eleellä. — Ja hyvä neiti, tulen tunnustamaan.
— Tunnustamaan mitä?
— Että oli yksinomaan minun syyni, että me hyppäsimme teidän vuoteeseenne eilen illalla. Minä juuri sen keksin. Diana ei koskaan olisi ajatellut mitään sellaista, siitä olen varma. Diana on hyvin siivo ja hieno tyttö, neiti Barry. Niin että sen vuoksi on hyvin väärin syyttää häntä, sitä te ette saa tehdä.
— En saa? Hm!… Parhaan temppunsa Anna todellakin teki hypätessään! Ja kaiken huippu on, että sellaista voi tapahtua kunniallisessa ja säädyllisessä talossa!
— Mutta mehän vain leikimme, puhkesi Anna taas puhumaan. — Minun mielestäni teidän pitäisi antaa meille anteeksi, neiti Barry, nyt kun olemme pyytäneet sitä. Suokaa anteeksi ainakin Dianalle, olkaa niin kiltti, ja antakaa hänen saada pianotunteja. Diana on iloinnut niin kovin saadessaan oppia soittamaan, ja minä tiedän parhaiten, miltä tuntuu iloita jostain asiasta etukäteen ja sitten jäädä ilman sitä. Jos teidän täytyy olla jollekin loukkaantunut, niin olkaa loukkaantunut minulle! Ennen maailmassa olin tottunut siihen, että ihmiset olivat minulle epäystävällisiä, joten voin sietää sitä paljon paremmin kuin Diana.
Vanhan neidin silmät olivat kadottaneet paljon terävästä ilmeestään, ja ne olivat sen sijaan alkaneet tuikkia, ikäänkuin hän olisi tuntenut olevansa huvitettu. Mutta hän sanoi kuitenkin sangen ankarasti: