— Minun mielestäni ette voi puolustautua sillä, että vain leikitte. Kun minä olin nuori, saivat totta tosiaan pikku tytöt välttää sellaista leikkiä. Sinä et tiedä, mitä merkitsee, kun pitkän ja vaivalloisen matkan jälkeen herää suloisesta unestaan siihen, että kaksi suurta tytönköntystä tulla romahtaa niskaan.
— En tiedä sitä, mutta voin kuvitella, sanoi Anna innokkaasti. — Olen varma siitä, että sen on täytynyt olla hyvin häiritsevää… Mutta asettukaahan meidän tilallemme, neiti Barry. Onko teillä mielikuvitusta? Sillä silloin se käy päinsä helpommin. Me emme tienneet, että vuoteessa nukkui ketään ihmistä, ja te säikäytitte meidät miltei kuoliaaksi. Se on kauheimpia tapauksia, mitä koskaan olen kokenut… Emmekä me saaneetkaan nukkua vierashuoneen vuoteessa, kuten meille oli luvattu… Te olette varmaankin tottunut nukkumaan vierashuoneessa. Mutta koettakaahan kuvitella, miltä teistä tuntuisi, jos olisitte pieni orpo tyttönen, jonka osalle ei koskaan olisi tullut sellaista kunniaa…
Terävä katse oli tällä haavaa kokonaan kadonnut. Neiti Barry päästi kun päästikin kuuluville naurahduksen — äänen, joka saattoi Dianan, siinä kun hän seisoi keittiön oven ulkopuolella odottaen mykän tuskan vallassa, huoahtamaan syvään helpotuksesta.
— Pelkään, että minun mielikuvitukseni on hieman hidas — on niin pitkä aika siitä kun olen sitä käyttänyt, sanoi täti. Kaikki riippuu katsantotavasta… Istuppas nyt ja kerro vähän, mikä sinä oikein olet miehiäsi.
— Anteeksi, mutta en voi sitä tehdä, vastasi Anna suurella varmuudella. — Tekisin sen mielelläni, sillä te näytätte mielenkiintoiselta naiselta ja te ehkä voisitte olla vieläpä sukulaissielukin, vaikka se ei olekaan luultavaa… Mutta minun on mentävä kotiin neiti Marilla Cuthbertin luo. Hän on hyvin hyvä neiti, joka on ottanut minut luokseen kasvattaakseen minut. Hän panee parastaan, mutta kehnoa jälkeä siitä sittenkin tulee. Te ette saa panna syytä hänen niskoilleen siitä, että minä hyppäsin vuoteeseen. Mutta ennenkuin lähden, tahtoisin vain mielelläni tietää, annatteko anteeksi Dianalle ja jäättekö Avonlea'hin niin kauaksi aikaa kuin aioitte alunpitäin.
— Ehkä jään, jos sinä tulet välistä tänne minua tervehtimään.
Samana iltana Josephine täti antoi Dianalle hopeisen rannerenkaan riippuvine hopeasydämineen ja kertoi perheen vanhemmille jäsenille, että hän oli purkanut matkalaukkunsa.
— Olen päättänyt viipyä vain tullakseni lähemmin tuntemaan tuon Vihervaaran tyttöletukan, sanoi hän aivan suorasukaisesti. — Hän huvittaa minua, ja minun iälläni tapaa harvoin huvittavaa ihmistä.
Marihan ainoa ajatus, kun hän kuuli jutun, oli: "Mitäs minä sanoin!"
— Mutta ei kenenkään muun kuin Matthew'n korva kuullut sitä.
Josephine täti viipyi kuukautensa päähän ja vielä pitemmältäkin. Hän oli miellyttävämpi vieras kuin tavallisesti, sillä Anna piti häntä hyvällä tuulella. Heistä tuli maailman parhaat ystävät.