— Ei tarvita paljoakaan saadakseen houkat töllistelemään, arveli
Marilla.
Kielojen jälkeen tuli orvokkien vuoro, ja koko Orvokkien laakso hohti niitä. Anna kulki sen kautta kouluun varovaisin askelin ja hellivin katsein, aivan kuin hän olisi polkenut pyhää maata.
— On ihmeellistä, uskoi hän Dianalle, kun kuljen Orvokkien laakson läpi, en välitä, vaikka Gil— vaikka joku muu pääsisi luokalla edelleni. Mutta koulussa istuessani, silloin on aivan toista, ja minä välitän siitä paljon. Minussa on niin monta erilaista Annaa. Välistä ajattelen, että siitä varmaankin johtuu, että saan aikaan niin paljon sotkua… Jos olisin vain yksi ainoa Anna, olisi paljon mukavampaa… Mutta ei puoliksikaan niin hauskaa.
Eräänä kesäkuuniltana, kun hedelmäpuutarhat jälleen olivat pukeutuneet heleimpään kukkaisasuunsa, kun sammakkojen kuoro helkytteli säveliään pienten hopeakellojen tavoin lammikossa Tumman, päilyvän aallokon yläpuolella ja ilma oli täynnä apilaniittyjen ja pihkalta tuoksuvien hongikkojen lemua, istui Anna päätyikkunassaan. Hän oli ahertanut läksyjensä ääressä, mutta oli tullut niin hämärä, ettei hän enää nähnyt lukea, ja hän oli vaipunut uneksimaan silmät. auki. Hän katseli ulos Lumikuningattaren oksien lomitse, jotka vielä välkkyivät hohtavan valkeina kukkaterttuineen.
Pääasiallisesti oli pieni vinttikamari pysynyt muuttumattomana. Seinät olivat yhtä kylmän valkoiset, neulatyyny yhtä kova, keltaiset tuolit yhtä jäykät ja pyntätyt kuin ennenkin. Ja kuitenkin oli itse huoneen luonne muuttunut. Se oli täynnä elävää ja voimakkaasti sykkäilevää personallisuutta, joka tuntui läpitunkevan kaiken ja olevan aivan riippumaton koulutytön lukukirjoista ja puvuista ja nauhoista — vieläpä rikkinäisestä sinisestä tuopistakin, joka oli pöydällä täynnä omenankukkia. Oli kuin sen vilkkaan asukkaan kaikki unelmat, olipa hän sitten hereillä tai valveilla, olisivat ottaneet näkyväisen, vaikkakaan ei aineellista muotoa ja verhonneet alastoman huoneen mitä hellimmillä sateenkaarenhohde- ja kuutamonvälkekudoksilla.
Vihdoin Marilla tuli rivakasti sisään mukanaan muutamia Annan vastasilitettyjä kouluesiliinoja. Hän ripusti ne tuolille ja istuutui huoahtaen. Hänellä oli ollut sinä päivänä vaikea päänsärkynsä, ja vaikka se nyt oli jokseenkin ohi, tunsi hän olevansa "kerrassaan kuitti", kuten hän sanoi. Anna katsoi häneen kirkas katse täynnä osanottoa.
— Toivoisin todellakin, että minulla olisi päänsärky teidän sijastanne, Marilla. Olisin ilolla sietänyt sen teidän tähtenne.
— Kiitos vaan, mutta sinä olet tehnyt sen, mikä sinulle kuuluu tekemällä työt ja antamalla minun levätä, sanoi Marilla. — Sinä näytät oikein käyneen sukkasillasi ja tehneen vähemmän erehdyksiä kuin tavallisesti. Tietysti — sinun ei olisi tarvinnut tärkätä Matthew'n nenäliinoja.
Ja useimmat ihmiset, jotka panevat paistoksen uuniin lämmittääkseen sen päivälliseksi, ottavat sen kyllä ulos ja syövät sen, kun se on lämminnyt, sen sijaan että antavat sen jäädä sinne ja palaa mustalle karrelle. Mutta sinulla nyt on kerta kaikkiaan omat tapasi.
Marillan vaikea päänsärky saattoi hänet aina hieman "pippuriselle" tuulelle.