Ruuhi työnnettiin siis vesille ja se raapaisi ohi kulkiessaan kovasti liejusta esiinpistävää vanhaa paalua vasten. Kolme pikku tyttöä odottivat vain siksi kunnes he näkivät, kuinka virta otti sen valtoihinsa ja kuljetti sitä siltaa kohti. Sitten he juosta viilettivät metsän läpi, suoraan yli maantien ja kauempana olevaan niemeen, jossa he Lancelot'na, kuningatar Guineverena ja tämän iäkkäänä puolisona valmistuivat ottamaan vastaan odotettua "liljaneitoa".
Muutamien minuuttien ajan kulki Anna hitaasti virran mukana ja nautti täysin siemauksin tilanteesta. Sitten tapahtui jotain, joka ei ollut lainkaan romanttista. Ruuhi alkoi vuotaa. Hetkisen kuluttua pakotti kova välttämättömyys Elainen kiireesti nousemaan ylös ja kahmaisemaan käsiinsä kullalla kirjaillun vaippansa ja sysimustan samettiverhonsa ja kauhulla tuijottamaan ruuhen pohjassa olevaan suureen reikään, josta vesi kirjaimellisesti virtasi sisään. Sillan vieressä oleva terävä paalu oli irroittanut yhden niistä poikkirimoista, jotka pitivät koossa veneen ravistuneita pohjalautoja.
Anna ei tiennyt tätä, mutta hän ei tarvinnut pitkiä aikoja ymmärtääkseen, että hän oli suuressa vaarassa. Vauhti, jolla vesi syöksi sisään, täyttäisi ja upottaisi ruuhen, ennenkuin se ehti ajautua niemen kainalossa olevaan pieneen lahdelmaan. Missä olivat airot? Tietystikin ne olivat jääneet sillalle.
Anna päästi ilmoille pienen tukahtuneen huudon, jota ei kukaan ihminen kuullut; hän oli kalpea aina huulia myöten, mutta ei kadottanut mielenmalttiaan. Yksi pelastuksen mahdollisuus oli — yksi ainoa.
— Olin niin suunnattomasti peloissani, kertoi hän rouva Allanille seuraavana päivänä, ja oli kuin olisi kulunut kokonainen vuosi sillä välin, kun ruuhi ajautui siltaa kohti ja vesi siinä kohosi joka silmänräpäys. Rukoilin, rouva Allan, rukoilin niin hartaasti, mutta en sulkenut silmiäni, sillä tiesin, että ainoa tapa, millä Jumala voisi minut pelastaa, oli se että hän antoi veneen ajautua niin lähelle sillan tukipylväitä, että saisin siepatuksi jostain niistä kiinni ja kiivetyksi sitä pitkin ylös. Nuo pylvääthän ovat vain vanhoja puunrunkoja, mutta niissä on yllin kyllin koloja ja esiinpistävien oksien tynkiä. Minun täytyi pitää silmäni valppaina, eikä minulla ollut malttia rukoilla mitään oikein kaunista ja hienoa rukousta — mutta ajatelkaas, Jumala kuuli minua kuitenkin, sillä vene puski suoraan erääseen keskellä olevaan pylvääseen ja takertui siihen niin kauaksi, että minä nipin napin ennätin heittää huivin ja pianonpeitteen olalleni ja kiivetä ylös puunrungossa olevalle suurelle oksantyngälle. Ja siinä sitten istuin; liukas ja epämukava se oli, enkä voinut päästä ylös enkä alas — oli vain koetettava kaikin voimin pysytellä kiinni ja odottaa, että joku näkisi minut maalta.
Ruuhi ajautui sitten edelleen sillan ohi ja vajosi pian keskelle jokea. Ruby, Jane ja Diana, jotka jo seisoivat ja odottivat sitä niemen nenässä, näkivät sen katoavan silmistään eivätkä epäilleet sekuntiakaan, että Anna oli vaipunut yhdessä veneen kanssa. Silmänräpäyksen ajan he seisoivat hiljaa, valkeina kuin palttina ja kauhusta kalpeina — sitten he päästivät kimakan kirkaisun ja syöksyivät kuin mielettömät metsään, luomatta valtatien ohi kulkiessaan katsettakaan sillalle. Anna, joka epätoivoisena tarrautui liukkaaseen puuntynkäänsä, näki heidän juoksevan ja kuuli heidän huutonsa. Apua tulisi tosin pian, mutta hänen tilansa oli todellakin mahdollisimman epämukava ja epämiellyttävä.
Minutit kuluivat, ja jokainen niistä tuntui onnettomasta liljaneidosta tunnin pituiselta. Miksi ei nyt tullut ketään ihmistä? Minne tytöt olivat menneet? Mitä, jos he olisivat pyörtyneet kaikki kolme? Mitähän, jos ei koskaan tulisi ketään? Entäpä hän väsyisi ja saisi sellaisen suonenvetokohtauksen ranteeseensa, ettei hän enää voisi pysytellä kiinni? Anna katsoi alas petolliseen vihreään syvyyteen alapuolellaan, missä pitkät varjot verkalleen liukuivat edes takaisin, ja värisi. Hänen mielikuvituksensa alkoi maalata toinen toistaan kaameampia mahdollisuuksia.
Silloin, juuri kun hän luuli, ettei hän silmänräpäystäkään kauempaa voisi sietää käsivarsiensa ja ranteittensa pakotusta, tuli Gilbert Blythe soutaen sillan alitse Harmon Andrews'in ruuhessa.
Gilbert katsahti ylös ja huomasi hämmästyksekseen pienet kalpeat ja uhmailevat kasvot, jotka katselivat alas häneen suurin ja pelokkain, mutta myöskin sangen uhmailevin harmain silmin.
— Anna Shirley! Kuinka maailmassa olet sinne joutunut? huudahti hän.