Vastausta odottamatta hän souti aivan sillan tukipylvään viereen ja ojensi kätensä. Ei ollut muuta neuvoa — Annan täytyi tarrautua Gilbert Blythen käteen ja kavuta alas hänen ruuheensa, jossa hän, läpimärkänä ja poissa suunniltaan, istuutui keulaan, sylissä vettä valuva huivi ja samanlainen keltainen pianonpeite. Näiden koettelevien olosuhteiden vallitessa oli ylen vaikea esiintyä arvokkaasti.
— Mitä on tapahtunut, Anna? kysyi Gilbert ja tarttui airoihin.
— Näyttelimme Elainea, vastasi Anna kylmästi, katsahtamattakaan pelastajaansa, ja minun oli määrä ajautua Camelot'iin purressa — tarkoitan ruuhessa… Ruuhi alkoi vuotaa, ja minä kiipesin ylös siltapylvääseen. Tytöt juoksivat hakemaan apua. Tahdotko olla niin hyvä ja soutaa minut sillalle?
Gilbert souti hänet mitä suurimmalla mielihyvällä sillan luo, ja Anna hyppäsi ketterästi maihin, halveksien Gilbertin tarjoamaa apua.
— Paljon kiitoksia, sanoi hän ylimielisesti ja käänsi hänelle selkänsä.
Mutta Gilbert oli myöskin hypännyt pois ruuhesta ja laski nyt kätensä
Annan käsivarsille pidättääkseen häntä.
— Anna, sanoi hän kiireisesti, kuulehan, mitä sanon! Emmekö voi olla hyviä ystäviä? Olen hyvin pahoillani, että pilkkasin sinun tukkaasi taannoin. Tahdoin vain laskea leikkiä enkä koskaan luullut, että sinä panisit sen niin pahaksesi. Ja siitähän on muuten niin pitkä aika… Minun mielestäni tukkasi on kamalan kaunis nyt — oikein todella!… Olkaamme ystäviä!
Anna epäröi silmänräpäyksen ajan. Huolimatta kaikesta loukatusta arvokkuudestaan oli hänellä omituinen, vasta herännyt tietoisuus siitä, että Gilbertin ruskeitten silmien samalla kertaa ujo ja hyväsydäminen ilme teki hänelle hyvää… Hänen sydämensä alkoi sykkiä hyvin nopeasti ja levottomasti.
Mutta koulusalissa tapahtuneen loukkauksen katkera muisto terästi hänen horjuvaa päätöstään. Tapahtuma, joka oli sattunut enemmän kuin kaksi vuotta sitten, palautui hänen mieleensä yhtä elävänä kuin jos se olisi tapahtunut eilispäivänä. Gilbert oli huutanut "tuli on irti!" hänen tukastaan ja oli syypää siihen, että hän oli saanut hävetä koko koulun edessä. Hänen harminsa, joka olisi voinut tuntua vanhemmista ihmisistä yhtä naurettavalta ja mitättömältä kuin sen syykin, ei suinkaan näyttänyt ajan mukana talttuneen ja lieventyneen. Hän vihasi Gilbert Blytheä. Hän ei koskaan tahtonut suoda hänelle anteeksi.
— Ei, sanoi hän, en koskaan tule ystäväksesi, Gilbert Blythe, enkä haluakaan sitä.