— Kuten tahdot! — Gilbert hyppäsi veneeseensä vihan puna poskillaan. — En aio koskaan enää ehdottaa sinulle, Anna Shirley, että tulisimme ystäviksi. Ja minulle se on aivan samantekevää.
Hän souti tiehensä nopein, harmistunein airon vedoin, ja Anna kulki ylös jyrkkää, sananjalkojen reunustamaa polkua vaahterien alla. Hän kantoi päätään hyvin korkealla, mutta sisimmässään hän tunsi jotain katumuksen tapaista. Hän melkein toivoi, että hän olisi antanut Gilbertille toisenlaisen vastauksen. Gilbert oli tietysti loukannut häntä hirveästi, mutta kuitenkin…
Kuinka olikaan, tuntui Annasta siltä kuin olisi ollut oikein suloista istuutua maahan ja itkeä oikein sydämensä pohjasta. Hän oli aivan menettänyt tasapainonsa; puhtaasti fyysillinen väsymys sekä mielenliikutus epämiellyttävän seikkailun jälkeen ottivat nyt oikeutensa sangen huomattavalla tavalla.
Puolivälissä polkua tapasi hän Janen ja Dianan, jotka tulla töytäsivät takaisin järvelle tilassa, joka oli mielipuolisuuden rajoilla. He eivät olleet tavanneet ketään ihmistä Mäntymäellä, koska eivät herra ja rouva Barry olleet kotona. Silloin oli Ruby saanut kauhean itkunpuuskan, niin että heidän täytyi jättää hänet oman onnensa nojaan, sillä välin kuin Jane ja Diana lensivät kummitusmetsän läpi ja portaan yli Vihervaaralle. Täälläkään he eivät olleet tavanneet ketään kotona, sillä Marilla oli mennyt kauppapuotiin ja Matthew oli haravoimassa heiniä saraniityllä.
— Oi, Anna, läähätti Diana, hyökäten Annan kaulaan ja itkien hämmästyksestä ja ilosta, oi, Anna — luulimme — että sinä olit — hukkunut — ja me — tunsimme olevamme — murhaajia — siksi että olimme houkutelleet sinua rupeamaan — Elaineksi… Ja Ruby itkee silmät päästään tuolla ylhäällä… Mutta Anna, kuinka sinä pelastuit?
— Kiipesin eräälle sillan tukipylväälle, sanoi Anna välinpitämättömästi, ja sitten tuli Gilbert Blythe soutaen herra Andrewsin ruuhessa ja laski minut maihin.
— Oi Anna, mikä kelpo teko hänen puoleltaan! Ja miten romanttista! huudahti Jane, joka viimeinkin oli saanut takaisin puhekykynsä. — Nyt te tietysti teette sovinnon tämän jälkeen.
— Ei, sitäpä emme teekään, sähisi Anna, joka silmänräpäykseksi heräsi lamaannuksestaan. — Enkä tahdo enää koskaan kuulla sanaa "romanttinen", nyt sen kuulet, Jane Andrews… Oli kauhean ikävää, että te niin säikähditte, tytöt. Se oli kokonaan minun syyni. Olen varma siitä, että olen syntynyt onnettoman tähden alla. Kaikki, mitä teen, kääntyy harmiksi itselleni tai rakkaimmille ystävilleni. Sinun isäsi ruuhi on järven pohjassa, ja minulla on sellainen aavistus, ettemme enää saa olla ulkona ja soudella järvellä.
Annan aavistus näyttäytyi tässä tapauksessa luotettavammaksi kuin sellaiset tavallisesti ovat. Barryn ja Cuthbertin hämmästys oli suuri, kun iltapäivän tapahtumat tulivat tunnetuiksi.
— Tuleeko sinusta koskaan järkevää? huokasi Marilla.