— Tottahan toki, siitä olen varma, Marilla, vastasi Anna toivehikkaana. Itäisen vinttikamarin yksinäisyydessä hän oli istunut itkemässä perin pohjin, ja tämä oli rauhoittanut hänen hermojaan ja palauttanut hänelle hänen tavallisen valoisan katsantotapansa. Luulen, että toiveet minun ymmärtäväiseksi tulemisestani ovat nyt suotuisammat kuin konsanaan.
— Sitä en ymmärrä, sanoi Marilla.
— Kas, sanoi Anna, tänään olen oppinut jotain ihkasen uutta. Aina siitä pitäen kuin tulin Vihervaaralle, olen tehnyt tyhmyyksiä, mutta joka kerta olen saanut siitä opetuksen. Ametistineula opetti minua olemaan koskematta esineihin, jotka eivät ole omiani. Kummitusmetsä opetti minun olemaan kuvittelematta kammottavia asioita — sellaisesta nautin ennen suuresti… Piikkisikatorttu tuskia lievittävien tippojen höystämänä opetti minun olemaan hutiloimatta ruokaa laittaessa. Viheriä tukkani paransi minut turhamaisuudesta. Nyt en enää koskaan ajattele tukkaani tai nenääni — tai ainakin hirveän harvoin… Tämänpäiväinen seikkailu on ottanut minusta kaiken romantiikan. Olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei maksa vaivaa hakea romantiikkaa Avonleasta. Se kävi kyllä päinsä ihanalla ritariajalla monta sataa vuotta sitten, mutta nykyään eivät ihmiset välitä romantiikasta… Olen varma siitä, että Marilla varsin pian saa nähdä, kuinka kehityn tässä suhteessa…
— Niin, sehän olisi sangen hauskaa… sanoi Marilla äänellä, joka ei kuulostanut kovinkaan vakuutetulta.
Mutta Matthew, joka oli mykkänä istunut nurkassaan, laski kätensä
Annan olalle, kun Marilla oli mennyt ulos.
— Sinun ei pidä muuttua liian paljon toisenlaiseksi kuin olet, sanoi hän, sillä silloin emme tunne lainkaan tyttöstämme… Säilytä sinä vain, mitä tapahtuneekin, rahtunen tuota, jota sanot… romantiikaksi…
XXIX.
JOSEPHINE TÄTI HYVÄNTEKIJÄNÄ.
Anna oli Rakastavaisten polulla ja ajoi paraillaan lehmiä haasta kotiin. Oli syyskuun ilta, ja auringonlaskun rubininpunainen hohde täytti kaikki metsän aukeamat ja solat. Siellä täällä väreili vaaleankeltainen juova polulla, mutta suurimmaksi osaksi se oli varjossa vaahteroiden holvin alla, ja harmaan sinipunerva hämärä asusti mäntyjen alla. Tuuli leikitteli niiden latvoissa, eikä maailmassa ole ihanampaa musiikkia kuin se, joka iltasin helkkyy suhisevista kuusista ja männyistä.
Lehmät lönkyttivät hiljakseen polkua pitkin, ja Anna kulki niiden jälessä ajatuksiinsa vaipuneena ja lukien ääneen itsekseen erästä kohtaa "Macbeth'istä". He olivat saaneet tutustua Shakespeareen koulussa edellisenä talvena, ja tuo englantilainen runoilija oli tehnyt mahtavan vaikutuksen Annaan, joka oli opetellut ulkoa pitkiä palasia näytelmästä. Kun hän tuli riveihin: