— Oi, Diana, kuiskasi Anna ja tuli niin "otetuksi", että hänen täytyi etsiä tukea vaahteran rungosta. — Tarkoitatko todellakin täyttä totta? Ja tarkoittaako Josephine täti totta?… Mutta ajatteles, jos Marilla ei anna minun mennä? Niin kävi tässä taannoin, silloin kun Jane pyysi minua ajelemaan heidän kanssaan heidän vaunuissaan Valkorannan hotellin konserttiin. Tahdoin niin suunnattoman mielelläni mennä, mutta Marilla sanoi, että minun oli parempi pysyä kotona ja lukea läksyjäni. Olin niin pahoillani ja epätoivoissani, tiedätkös, Diana, etten tahtonut lukea rukouksiani maata mennessäni. Mutta sitten kaduin ja nousin ylös keskiyöllä ja luin ne.

— Sanon sinulle erään asian, keskeytti Diana, me pyydämme äidin kysymään Marillalta. Silloin hän varmasti antaa myöten, ja meillä tulee olemaan niin suunnattoman hauskaa, Anna. En ole koskaan ollut missään näyttelyssä, ja on niin harmillista kuulla toisten tyttöjen kertovan käynnistään siellä. Jane ja Ruby ovat olleet siellä kahdesti ja menevät varmaankin taas sinne.

— En ajattele sitä lainkaan, ennenkuin tiedän, saanko tulla vai en, sanoi Anna päättäväisesti. — Jos panisin sen päähäni ja iloitsisin siitä, enkä sitten saisi mennä, olisi se enemmän kuin voisin sietää. Mutta jos saan mennä, niin olen iloinen siitä, että uusi päällysnuttuni tulee siksi valmiiksi. Marillan mielestä en tarvinnut uuttu nuttua. Hän sanoi, että vanhani kelpasi aivan hyvin vielä tämän talven ja minun pitäisi olla tyytyväinen saadessani uuden puvun. Puku on hirveän sievä, Diana, merensininen ja niin somasti ommeltu. Marilla ompelee nykyisin minun pukuni aina sievästi — hän sanoo, että Matthew'n ei tarvitse mennä tilaamaan niitä rouva Lyndeltä… Se on hauskaa. On paljon helpompaa olla kiltti, jos on sievät vaatteet — ainakin minulle. Mutta niille, jotka luonnostaan ovat kilttejä, on se kai samantekevää.

Mutta Matthew sanoi, että minun piti saada uusi päällysnuttu, ja silloin osti Marilla sievän palasen sinistä verkaa, ja sen neuloo oikea ompelija Carmody'ssä. Nuttu tulee valmiiksi perjantai-iltana, enkä tohdi ajatellakaan itseäni, kun sunnuntaina astun pitkin kirkon käytävää ja ylläni on sekä nuttu että leninki, sillä en luule, että on oikein kiinnittää ajatuksiaan sellaiseen… Mutta se sukeltaa sittenkin esiin, vasten tahtoani. Ja uuden lakin Matthew osti minulle sinä päivänä kun olimme Carmodyssä käymässä. Se on sinistä samettia, ympärillä silkkinyöri, josta riippuvat pienet tupsut… Niin, tiedän kyllä, että Marilla sanoo, ettei pidä ajatella näin paljon vaatteita, mutta on niin kauhean hauskaa saada välistä jotain uutta…

Marilla antoi Annalle luvan mennä kaupunkiin, ja sovittiin niin, että herra Barry kyyditsisi tytöt sinne seuraavana päivänä. Kun Charlottetowniin oli kolmekymmentä kilometriä ja herra Barry tahtoi mennä ja palata takaisin samana päivänä, täytyi lähdön tapahtua hyvin varhain. Mutta Annan huvia tämä vain lisäsi, ja tiistaiaamuna hän oli ylhäällä ennen auringonnousua. Silmäys akkunasta ulos sanoi hänelle, että tulisi kaunis päivä, sillä itäinen taivas kummitusmetsän mäntyjen takana oli hopeanhohteinen ja pilvetön. Puunrunkojen välissä olevasta aukeamasta näkyi valo tuikkivan Mäntymäen vasemmasta päätyikkunasta, merkki siitä, että Dianakin oli noussut.

Anna oli vaatteissa, kun Matthew oli saanut tulen sytytetyksi Marillan tullessa alas. Mutta itse hän oli liian suuressa jännityksessä voidakseen syödä. Aamiaisen jälkeen hän pani päähänsä pienen aistikkaan uuden lakkinsa ja ylleen päällysnuttunsa, ja sanottuaan sydämelliset hyvästit kiiruhti Anna polkua ylös, portaan yli ja metsikön läpi Mäntymäelle, siellä odottivat häntä herra Barry ja Diana vaunuineen, ja pian he olivat ulkona maantiellä.

Heillä oli pitkä ajomatka, mutta tyttöset nauttivat koko ajan. Oli viehättävää pyöriä eteenpäin kosteita teitä pitkin päivänsarastuksen punaisessa hohteessa, joka hitaasti levisi yli leikattujen viljapeltojen. Ilma tuntui niin raikkaalta ja puhtaalta, ja keveät savunsiniset usvaharsot leijailivat ilmassa harjujen kupeilla ja kulkivat ohuina pilvenhattaroina laaksojen läpi. Joskus tie pujottelihe metsien läpi, joissa vaahterat olivat alkaneet väikehtiä hehkuvanpunaisissa ja mitä koreimmissa tulenkeltaisissa vivahteissa. joskus se kulki joen yli, ja sillalla Annan aina valtasi lapsellinen pelko siitä, että silta "taittuisi kokoon" kuten linkkuveitsi, ja silloin hän värisi sekä kauhusta että ihastuksesta. Joskus tie teki polvekkeen seuraten merenlahdelmaa, jossa oli kalastuspaikka, ja he ajoivat ilman ja tuulen harmaannuttamien kalastajamökkien ohi, joskus taas vaunut pyörivät ylös mäkiä, joiden huipuilta näkyi siintävän vuorijonon mutkaiset ääriviivat. Ja kaikkialla ajajat tapasivat rikkaita ja huvittavia keskusteluaiheita.

Kello oli lähes kaksitoista päivällä, kun he saapuivat kaupunkiin ja suuntasivat kulkunsa edelleen neiti Barryn kotiin. Hän asui komeassa vanhassa rakennuksessa, jota erotti kadusta ruohokenttä ja jota ympäröivät tuuheat, vielä vihannat jalavat ja pyökit. Emäntä itse tuli heitä vastaan ovelle ystävällinen välke terävissä mustissa silmissään.

— Vai niin, Anna tyttönen tulee viimeinkin minua tervehtimään, hän sanoi. — Varjelkoon, kuinka olet kasvanut, lapsi! Olet kuin oletkin minua pitempi. Ja olet myöskin tullut entistä ehommaksi kasvaessasi. Mutta senhän sinä kyllä tiedät sanomattakin.

— Ah ei, sitä en lainkaan tietänyt, sanoi Anna säteilevin kasvoin. — Minusta tuntuu, että kesakkoni ovat ikäänkuin vähentyneet, ja siinähän on paljon kiitollisuuden syytä, mutta mitään muuta parannusta en todellakaan ollut uskaltanut toivoa… Oli kamalan hauskaa, että neiti Barrystä näyttää siltä.