Neiti Barryn talo oli sisustettu "hurjan komeasti", kertoi Anna Marillalle myöhemmin. Molemmat pienet maalaistytöt olivat melkein hämillään, kun he jäivät yksin hienoon saliin ja neiti Barry meni aamiaispuuhiin.
— Kuninkaan linnassa ei varmaankaan voi olla hienompaa, vai mitä? kuiskasi Diana. — En ole koskaan ennen ollut Josephine tädin kotona, eikä minulla ollut aavistustakaan, että hänellä oli niin suurenmoista. Toivoisin Julia Bellin olevan täällä näkemässä — hänen mielestään hänen äitinsä vierashuone on kaiken hienouden huippu.
— Samettimatto, huokasi Anna hurmaantuneena, ja silkkiuutimet! Minulla on tapana uneksia sellaisista asioista, Diana, mutta — mutta — tokkohan minä sentään viihtyisin täällä ajanmittaan…
Vaikka tietysti on aina hyvin hauska kuvitella sellaista.
Tämä kaupungissakäynti muodostui sellaiseksi, että Anna ja Diana elivät sen muistoista vuosikausia. Se oli alusta loppuun mitä hauskinta vaihtelua täynnä.
Keskiviikkona neiti Barry otti heidät mukaansa teollisuusnäyttelyyn, ja siellä he saivat viipyä koko päivän.
— Se oli ihanaa, kertoi Anna myöhemmin Marillalle. — En todellakaan tiedä, mikä oli huvittavinta. Luulen, että pidin eniten hevosista ja kukista ja käsitöistä. Josie Pye sai ensimäisen palkinnon virkatuista pitseistä, ja sen suon hänelle. Ennen vanhaan en olisi suonut sitä hänelle, mutta huomaan, että luonteeni paranee, ja se on sangen hauskaa… Herra Andrews sai toisen palkinnon gravensteiniläisomenistaan, ja herra Bell otti ensimäisen palkinnon porsaistaan. Diana sanoi, että hänen mielestään oli naurettavaa, että sunnuntaikoulunjohtaja sai palkinnon porsaasta, mutta minä en ole samaa mieltä… Onko Marilla? Diana sanoi, että nyt hän on aina pakotettu ajattelemaan porsasta, kun johtaja seisoo lukemassa rukouksiaan niin juhlallisesti ja haudankaltaisesti.
Clara Mac Pherson sai palkinnon maalauksesta, ja rouva Lynde sai ensimäisen palkinnon kotona kirnutusta voista ja kotitekoisesta juustosta. Niin siis Avonlea oikein kunnostautui. Rouva Lynde oli siellä samana päivänä, enkä ole koskaan ymmärtänyt, kuinka paljon todella pidän hänestä, ennenkuin sain nähdä hänen tutut kasvonsa kaikkien noiden vieraiden ihmisten joukossa. Oh, siellä oli varmaankin tuhansia ja taas tuhansia, Marilla, ja itse minä tunsin olevani niin kauhean vähäpätöinen — vaikka minulla oli uusi päällysnuttuni.
Niin, ja sitten näimme miehen nousevan ylös ilmapallossa. Oi, kuinka mielelläni tahtoisin kohota ylös ilmapallossa — ajatella, kuinka suloisesti se karmii selkäpiitä!… Ja siellä oli toinen mies, joka ennusti. Hänelle piti maksaa kymmenen senttiä, ja silloin poimi lintunen nokallaan kirjeen, ja siinä oli kohtalosi. Neiti Barry antoi Dianalle ja minulle kummallekin kymmenen senttiä, niin että saisimme tiedon tulevaisuudestamme. Minun osakseni tuli, että menen naimisiin tumman miehen kanssa, joka oli hyvin rikas, ja että asetun asumaan erään suuren veden toiselle puolen. Senjälkeen katselin tarkoin kaikkia tummia miehiä, jotka näin, mutta ei ollut juuri ketään, joka olisi ollut kovinkaan hauskan näköinen — voihan olla muuten liian varhaistakin häntä vielä katsella…
Oh, se oli unohtumaton päivä, Marilla. Olin niin väsynyt, etten voinut nukkua illalla. Neiti Barry oli laittanut meille vuoteet vierashuoneeseensa, kuten hän oli luvannut kauan sitten. Se oli hurjan hieno huone, Marilla, mutta vierashuoneessa nukkuminen ei kuitenkaan ollut aivan sitä mitä olin ajatellut… Isoksi tulemisessa on ikävyytensä, ja sen alan nyt ymmärtää. Moni sellainen asia, jota niin kauheasti halusi pienenä ollessaan, ei ole puoliksikaan niin merkillistä sitten kun sen saa.