Torstaina tytöt saivat ajaa puistossa, ja illalla Josephine täti otti heidät mukaansa konserttiin Musikaaliseen akatemiaan, jossa eräs kuuluisa laulajatar lauloi. Annalle tämä ilta oli katsahdus uuteen maailmaan.
— Oi, Marilla, se oli kaiken kuvauksen yläpuolella… Olin niin hurmaantunut, etten voinut edes puhua, ja silloin voitte kuvitella… Istuin aivan hiljaa ja nautin. Madame Selitsky oli erittäin kaunis ja pukeutuneena valkeaan silkkiin ja timantteihin. Mutta kun hän alkoi laulaa, niin unohdin kaiken muun. Oi, en voi kuvata, miltä minusta tuntui… Mutta minä ajattelin, ettei enää koskaan pitäisi tuntua vaikealta olla hyvä… Minä tunsin samanlaista kuin katsoessani ylös tähtiin. Kyyneleet kohosivat silmiini, mutta ah — ne olivat vain ilonkyyneliä.
Olin niin pahoillani, kun kaikki tuo oli lopussa, ja sanoin Josephine tädille, etten käsittänyt, kuinka voisin laskeutua jälleen jokapäiväiseen elämään… Hän sanoi, että jos menisimme kadun poikki ravintolaan ja ottaisimme kukin annoksen jäätelöä, niin ehkä se auttaisi minua tolalle… Aluksi en sitä lainkaan uskonut, mutta se auttoi todellakin. Jäätelö oli ihanaa, Marilla, ja oli niin metkaa istua stä syömässä keskellä yötä kello yksitoista. Diana sanoi, että hän luuli olevansa syntynyt kaupunkilaiselämään, niin hyvin se sopi hänelle… Josephine täti kysyi minulta, mitä minä arvelin, mutta minä sanoin, että minun täytyi ajatella sitä paljon, ennenkuin voin vastata siihen. Ja sitten ajattelin sitä nukkumaan mentyäni — se on kaikkein sopivin aika.
Ja tietääkö Marilla, minä pääsin selville siitä, etten ole syntynyt kaupunkilaiselämää varten, ja siitä olen iloinen. Voihan olla hauska silloin tällöin istua ravintolassa kello yksitoista jäätelöä syömässä, mutta muuten haluan siihen aikaan päivästä olla pikku suojassani ja nukkua kauniisti pikku vuoteessani ja vain ikäänkuin aavistaa, että tähdet tuikkivat ulkona ja että tuuli kohisee männyissä alhaalla puron rannalla. Sanoin sen myöskin Josephine tädille aamiaista syödessä seuraavana aamuna, mutta hän vain nauroi. Miksi hän nauroi sille?… Muuten hän on ollut niin kiltti ja kauhean kohtelias meitä kohtaan — tarjonnut meille kaikkea mahdollista… Perjantaina piti kotiin paluun tapahtua, ja herra Barry tuli vaunuineen hakemaan tyttöjä.
— No, toivottavasti teillä on ollut hauskaa, sanoi neiti Barry, kun he niiasivat ja sanoivat hyvästi.
— Kyllä, varmasti meillä on ollut, vastasi Diana.
— Ja sinulla, Anna tyttönen?
— Olen nauttinut jokaisesta minutista, jonka olemme olleet täällä, sanoi Anna, kietoi sydämellisesti kätensä vanhan naisen kaulaan ja suuteli hänen kurttuista poskeansa.
Diana ei koskaan olisi uskaltanut ottaa itselleen sellaista vapautta, ja hän ihan kauhistui Annan rohkeutta. Mutta neiti Barry näytti tyytyväiseltä seisoessaan verannallaan ja seuratessaan pois vieriviä vaunuja silmillään.
Sitten hän palasi huoahtaen takaisin suureen taloonsa. Se tuntui sangen autiolta ja yksinäiseltä, nyt kun hilpeät pikku tyttöset eivät enää antaneet sille eloa. Neiti Barry oli sangen itsekäs vanha nainen, jos suora totuus lausutaan, ja hän ei ollut juuri koskaan välittänyt kenestäkään muusta ihmisestä enempää kuin itsestään. Hän välitti muista vain sikäli kuin he hyödyttivät tai huvittivat häntä. Anna oli huvittanut häntä ja oli siis sangen suuressa määrin Josephine tädin suosiossa. Mutta nyt neiti Barrylle selkeni, että hän ajatteli vähemmän Annan naivia puhetapaa kuin hänen suurta iloitsemiskykyään, tuota herkkätunteisuutta, jota hän ei koskaan oikein kyennyt salaamaan, hänen kohteliasta ja huomaavaista olemustaan ja hänen silmissään ja huultensa tienoilla asustavaa lempeätä ilmettä.