UUDET SEMINAARILAISET.
Marilla laski kutimen polvilleen ja nojautui taaksepäin tuolissaan. Hänen silmänsä olivat väsyneet, ja hänen aivojensa läpi välähti epämääräinen ajatus siitä, että hän ehkä toimittaisi itselleen uudet silmälasit ensi kerralla kaupungissa käydessään. Viime aikoina sattui usein, että hänen silmänsä tuntuivat väsyneiltä ja että niitä kirveli.
Oli melkein pimeä, sillä tumma marraskuun hämärä oli piirittänyt Vihervaaran, ja ainoa valo keittiössä tuli lieden tanssivista punaisista liekeistä.
Anna istui käsivarret ristissä pienellä matolla lieden ääressä ja tuijotti kirkkaaseen hehkuun, jossa sadan kesän auringonpaiste nyt kohosi ilmaan palavien vaahterahalkojen mukana. Hän oli lukenut, mutta kirja oli vierähtänyt alas lattialle, ja nyt hän uneksi, hymy karehtien puoliavoimilla huulilla. Hänen leikittelevän mielikuvituksensa usvat ja sateenkaaret loivat hohtavia tuulentupia; ihmeellisiä ja hurmaavia seikkailuja tapahtui hänelle terhenmaailmoissa, seikkailuja, jotka aina päättyivät mitä onnellisimmin eivätkä koskaan saattaneet häntä kiusallisiin tilanteihin, kuten ikävä kyllä usein hänelle sattui elävässä elämässä.
Marilla katsoi häneen silmissä sellainen hellyys, jonka hän ei koskaan olisi sallinut päästä ilmoille missään kirkkaammassa valaistuksessa kuin takanloisteen ja hämärän vienossa valoyhtymässä. Rakkauteen, joka välittömästi ilmaiseikse sanoissa ja silmän kohdatessa silmää, ei Marilla konsanaan kyennyt. Mutta hän oli oppinut pitämään tästä notkeasta, harmaasilmäisestä tytöstä hellyydellä, joka oli sitä voimakkaampi ja syvempi, kun se puhkesi ilmi niin niukoissa muodoissa.
Hänen rakkautensa saattoi hänet itse asiassa pelkäämään, että hän olisi liiaksi myötenantava ja sääliväinen. Hänellä oli levoton tunne siitä, että oli tavallaan syntistä kiinnittää sydämensä niin paljon johonkin inhimilliseen olentoon, kuin hän Annaan, ja ehkäpä hän alistui jonkinlaiseen itsetiedottomaan katumuksentekoon olemalla ankarampi ja vaativampi kuin hän olisi ollut, jos tyttö olisi ollut hänelle vähemmän rakas.
Varmaa on, että Annalla itsellään ei ollut aavistustakaan, kuinka lämpimästi Marilla oli häneen kiintynyt. Hän ajatteli usein jonkinlaisella alakuloisuuden tunteella, että oli hyvin vaikea tehdä Marillan mieliksi ja että tämä merkillisellä tavalla oli vailla kykyä tuntea sympatiaa ja ymmärtämystä. Mutta hän tukahutti aina, tuntien piston omassatunnossaan, sellaiset ajatukset, tietäen hyvin, mistä kaikesta hänen oli Marillaa kiittäminen.
— Anna, sanoi Marilla äkkiä, neiti Stacy oli täällä nyt iltapäivällä, kun sinä olit ulkona Dianan kanssa.
Anna palasi omasta maailmastaan hieman säpsähtäen ja huokaisten.
— Oliko hän? Kuinka ikävää, etten ollut kotona! Miksi ei Marilla huutanut minua? Diana ja minä olimme vain kummitusmetsässä. Metsässä on nykyisin ihanaa — kaikki sanajalat ja käenkaalit ja kallioimarteet ovat nukkuneet ja saaneet ylleen pehmoisen peitteen kuihtuneista lehdistä, kunnes jälleen heräävät keväällä. Luulen, että siellä oli pieni harmaa keijukainen sateenkaarenvärisine pitkine huntuineen, ja se tuli varpaillaan hiipien viime kuutamoyönä ja peitteli ne. Diana ei ole oikein varma siitä… Hän ei ole koskaan unohtanut, kuinka hänen äitinsä torui häntä siksi, että kuvittelimme niin paljon aaveista ja haltioista kummitusmetsässä…