Diana ja minä puhumme muuten nykyään enimmäkseen järkevistä asioista. Me aiomme antaa toisillemme sen lupauksen, ettemme koskaan mene naimisiin, vaan tulemme kilteiksi vanhoiksi neideiksi ja asumme aina yhdessä pienessä sievässä tuvassa puutarhatilkkuineen, ja kummallakin on kissansa, mieluimmin kolmivärinen… Diana ei ole vielä oikein päättänyt, sillä hän ajattelee, että olisi ehkä suuremmaksi hyödyksi mennä naimisiin jonkun hurjan ja huimapäisen harhapoluille joutuneen nuoren miehen kanssa ja kääntää hänet… Diana ja minä tunnemme olevamme niin paljon vanhempia kuin mitä olemme olleet, ettei meidän sovi lörpötellä joutavuuksia ja lapsellisuuksia. On jotain juhlallista siinä, että pian täyttää neljätoista, Marilla… Keskiviikkona neiti Stacy vei meidät kaikki samanikäiset mukanaan puron rannalle, ja siellä istuimme ja juttelimme vakavista asioista. Hän sanoi, ettemme voi kyllin varovasti suhtautua niihin tapoihin, joita omaksumme, ja esikuviin, joita valitsemme itsellemme juuri tässä iässä, sillä tullessamme kaksikymmenvuotiaiksi ovat meidän luonteemme valmiiksi muodostuneet ja perustus laskettu koko tulevalle elämällemme… Ja hän sanoi, että jos perustus oli horjuva ja epävarma, emme koskaan voisi rakentaa sille mitään kunnollista… Mitä asiaa neiti Stacylla oli täällä iltapäivällä?
— Juuri siitä tahtoisin sinulle puhua, Anna, kun vain antaisit minulle sanan vuoron. Hän puhui sinusta.
— Minusta! — Anna näytti hämmästyneeltä. Sitten hän punastui ja sanoi hätäisesti:
— Ah, tiedän kyllä, mitä hän sanoi. Tarkoitukseni oli puhua siitä Marillalle, mutta unohdin sen. Neiti Stacy tapasi minut lukemassa "Setä Tuomon tupaa" eilen iltapäivällä koulussa, kun minun oikeastaan olisi pitänyt lukea historialäksyäni. Sain sen lainaksi Jane Andrews'ilta. Se oli minulla aamiaistunnilla, ja olin juuri lukemassa pienestä hauskasta neekeritytöstä Topsystä, kun tunti alkoi. Ja silloin olin hänestä niin kauheasti huvitettu, että aukaisin lukukirjan ja panin sen pulpetinkannelle, mutta "Setä Tuomon tuvan" asetin polvelleni avattuna, nojalleen pulpettia vasten. Ja silloinhan näytti siltä kuin lukisin läksyäni, mutta koko ajan olivat silmäni toisessa kirjassa.
Enkä huomannut hiukkaakaan, kun neiti Stacy tuli kävellen käytävää pitkin pulpettien välitse — en ennenkuin sattumalta katsahdin ylös ja näin hänen seisovan edessäni niin hirmuisen pahastunein ja moittivin ilmein… En voi sanoin kuvailla, miten häpesin, Marilla — varsinkin kun näin Josie Pyen virnistelevän… Mutta hän jätti minut jälkeen koulun loputtua ja puhui minulle.
Hän sanoi, että olin menetellyt hyvin väärin kahdessa suhteessa. Ensiksikin tuhlasin aikaa, joka minun olisi pitänyt käyttää läksyihin, ja toiseksi petin opettajaani, kun tahdoin uskotella ahertavani läksyjeni ääressä, mutta sen sijaan istuin lukemassa hauskaa kirjaa. En koskaan ennen kuin silloin, Marilla, ollut tullut ajatelleeksi, että se, mitä tein, oli petosta… Mieleni tuli niin hirveän pahaksi, enkä voinut olla itkemättä. Pyysin neiti Stacylta anteeksi, ja sanoin, etten koskaan enää tekisi niin, ja tarjouduin rangaistukseksi olemaan katsahtamattakaan "Setä Tuomon tupaan" koko viikkoon… Mutta sitä hän ei sanonut tahtovansa pyytää minulta, ja niin hän antoi minulle anteeksi. Sentähden minua ihmetyttää, että hän kuitenkin tuli tänne…
— Neiti Stacy ei maininnut sanaakaan tästä asiasta minulle, Anna; sinun paha omatuntosi se vain ei jätä sinua rauhaan. Sinun ei todellakaan ole lainkaan tarvis ottaa mukaasi kouluun mitään hauskoja kirjoja — luet niitä kyllin monta kotona. Kun minä olin nuori tyttö, en saanut koskaan edes nähdäkään mitään romaania.
— Minun mielestäni "Setä Tuomon tupaa" ei voi sanoa romaaniksi — sehän kuvailee neekeriorja raukkojen kärsimyksiä… Ja nykyään en lue koskaan mitään kirjaa, jota neiti Stacy tai rouva Allan eivät pidä sopivana lukemisena tytölle, joka on kolmetoista ja kolmeneljännestä vuotta vanha… Olen luvannut sen neiti Stacylle. Kerran hän näki, kun minä olin lukemassa "Kummituslinnan synkkää salaisuutta" — olin saanut sen lainaksi Ruby Gillis'iltä, ja se oli niin jännittävä ja kaamea, että veri ihan jähmettyi suonissa… Mutta neiti Stacy sanoi, että se oli hyvin tuhma ja vahingollinen kirja, ja hän pyysi etten koskaan enää lukisi sitä tai muuta saman tapaista. Lupasin oikein mielelläni olla lukematta enää mitään sen suuntaista, mutta oli kauhean vaikeata erota kirjasta tietämättä, kuinka siinä kävi… Mutta rakkauteni neiti Stacya kohtaan kesti koettelemuksen, ja minä luovuin kirjasta. On merkillistä, Marilla, kuinka paljoon sentään kykenee, kun on oikein päättänyt olla mieliksi jollekin ihmiselle…
— Niin, minä kai sytytän nyt lampun ja menen töihini, sanoi Marilla. — Näen selvästi, ettet välitä kuulla, mitä neiti Stacy sanoi. Kun vain oma suusi saa olla käynnissä, niin olet tyytyväinen.
— Oi, Marilla, välitän todellakin kuulla siitä, huudahti Anna kauhistuneena. — En sano enää sanaakaan… Tiedän, että puhun liikaa, mutta koetan todellakin muuttua; ja jos Marilla tietäisi, kuinka paljon minä tahtoisin sanoa ja kuitenkin pidättäydyn siitä, lukisitte sen todellakin minulle hyväksi… Olkaa kiltti ja kertokaa se nyt!