— En voi sanoin kuvata, kuinka katkeralta minusta tuntui, kun näin Dianan menevän yksinään, sanoi hän surullisena myöhemmin illalla. — Miten ihanan hauskaa olisi ollut, jos Dianakin olisi saanut valmistua seminaariin! Mutta me emme voi odottaa, että kaikki kävisi meidän toiveittemme mukaisesti tässä epätäydellisessä maailmassa on rouva Lyndellä tapana sanoa. Eihän siinä kylläkään ole juuri mitään lohdullista, mutta se on kai hyvin totta…
Muuten luulen, että luokallamme tulee olemaan oikein hauskaa. Jane ja Ruby opiskelevat opettajatartutkintoa varten, mutta Ruby sanoo, että hän aikoo opettaa vain kaksi vuotta tutkinnon jälkeen ja sitten hän menee naimisiin.
Jane sanoo, että hän omistaa koko elämänsä opetukselle eikä koskaan, koskaan mene naimisiin, sillä opettajattarena saa palkkaa, mutta jos on naimisissa, ei palkasta ole tietoakaan, ja mies murisee, jos tahtoo saada jotain siitä, mitä voi ja munat tuottavat… Jane puhuu varmaankin omasta surullisesta kokemuksestaan, sillä rouva Lynde sanoo, että hänen isänsä on niin kamalan kitsas, että… Josie Pye sanoo, että hän menee seminaariin saadakseen enemmän sivistystä, sillä hänen ei koskaan tarvitse ansaita omaa elatustaan, mutta hän sanoo, että kasvattilasten laita on tietenkin toinen, he kun elävät toisten armeliaisuudesta — heillä on kovempi pala purtavana, heillä…
Moody Spurgeon aikoo papiksi. Rouva Lynde sanoo, että hänen on mahdoton ruveta miksikään muuksi, jos hän vähääkään aikoo olla nimiensä arvoinen. [Moody ja Spurgeon ovat kahden hyvin tunnetun amerikkalaisen saarnaajan nimiä. (Suom. muist.)] Toivon, etten ole ilkeä, Marilla, mutta en voi olla nauramatta kuvitellessani Moody Spurgeonia pappina…
Hän on niin hullunkurisen näköinen suurine, lihavine kasvoineen, pienine sinisine porsaansilmineen ja korvalehtineen, jotka ovat lerpallaan molemmin puolin kasvoja. Mutta ehkä hän tulee älykkäämmän näköiseksi kasvettuaan isoksi. Charlie Sloane on jo päättänyt antautua valtiomiesuralle ja tulla parlamenttiin, mutta rouva Lynde sanoo, ettei hänellä ole mitään tulevaisuutta sillä uralla, sillä kaikki Sloanet ovat kunniallista väkeä, ja nykyään valitsevat poliittisen uran vain konnat ja lurjukset —
— Miksi Gilbert Blythe aikoo? kysyi Marilla, joka huomasi, että Anna avasi ranskan kirjansa.
— Minä en tosiaankaan tiedä, mikä kunnianhimo
Gilbert Blythellä on elämässä — jos hänellä on lainkaan mitään, sanoi Anna pilkallisella äänellä.
Nyt vallitsi julkinen kilpailu Gilbertin ja Annan välillä. Ennen oli oikeastaan vain toinen puoli kaikessa salaisuudessa koettanut estää toista pääsemästä edelle, mutta nyt ei enää ollut epäilystäkään siitä, että Gilbert oli yhtä lujasti päättänyt tulla luokkansa ensimäiseksi kuin Annakin. Mutta hän oli arvokas vastustaja, jota vastaan kannatti ryhtyä taisteluun. Luokan muut oppilaat tunnustivat hiljaisuudessa näiden molempien ylemmyyden, eikä kukaan uneksinutkaan koettaa kiistellä heidän kanssaan etusijasta.
Tuon päivän jälkeen järven rannalla, jolloin Anna oli kieltäytynyt kuuntelemasta Gilbertin anteeksipyyntöä, ei tämä ollut, lukuunottamatta mainittua kilpailua luokalla, kertaakaan ollut huomaavinaan Annan olemassaoloa. Hän jutteli ja laski leikkiä toisten tyttöjen kanssa, lainasi heille kirjoja, keskusteli heidän kanssaan läksyistä ja leikeistä ja saattoi välistä jotakuta heistä koulusta kotiin. Mutta Anna Shirley oli hänelle ilmaa, ja Anna huomasi, että se ei ollut hauskaa. Vähät auttoi että hän niskaansa nytkäyttäen sanoi itsekseen: mitäpä minä siitä huolin? Syvällä itsepäisen naissydämensä sopukassa hän tiesi, että hän välitti siitä paljon ja että jos hänelle vielä kerran olisi tarjoutunut tilaisuus, Gilbertin laskettua hänet maihin "pelastuksen" jälkeen, vastaisi hän hänelle kokonaan toisin. Yhtäkkiä hän, salaiseksi harmikseen, huomasi, että se vanha kauna, jota hän oli kantanut Gilbertiä kohtaan, oli poissa — poissa, juuri kun hän arveli, että hän parhaiten oli sen tarpeessa terästäytyäkseen jokapäiväistä nöyryytystä vastaan. Turhaan hän palautti muistiinsa jokaisen yksityiskohdan tuosta tapauksesta, jonka keskipisteenä olivat punainen tukka ja kivitaulu, ja koetti loihtia takaisin muinaisen leppymättömän vihansa. Se oli leimahtanut viimeisen kerran tuona päivänä järven rannalla. Anna tunsi, että hän oli sekä antanut anteeksi että unohtanut itse sitä tietämättään. Mutta nyt se oli liian myöhäistä.