Marilla näytti hetkisen epäröivältä. Sitten hän nauroi.
— Sanon sinulle erään asian, Anna, Rakelilla on välistä minuunkin samanlainen vaikutus. Luulen usein, että hän voisi saada aikaan paljon enemmän hyvää — hänellä voisi olla parempi vaikutus, kuten sinä sanot — jos hän ei olisi niin mariseva eikä niin paljon morkkaisi ihmisiä. Pitäisi olla sellainen käsky, jossa sanottaisiin: "sinun ei pidä morkkaaman lähimmäistäsi…" Mutta tässä minä istun puhumassa pötyä. Rakel on hyvä kristitty ja hyvää tarkoittava sielu eikä koskaan lyö laimin tilaisuutta osoittaa palvelustaan toiselle.
— No, sepä oli hauskaa, että Marilla tuntee samalla tavoin, sanoi Anna keventynein mielin. — Tästä lähtien ei se tuota minulle min paljon huolta. Mutta ah, tuntuu niin kovin vastuunalaiselta olla tulemaisillaan isoksi ja täysikasvuiseksi… Kun minulla on läheisyydessäni niin hyviä ystäviä kuin te ja Matthew ja pastorin rouva ja neiti Stacy, niin pitäisi kai minusta kehittyä hyvä tyttö — jos ei minusta tule, niin saan totisesti syyttää vain itseäni… Tunnen vastuun niin suureksi siksi että tämä kehitysaikahan ei enää koskaan palaa. Jos jossakin suhteessa menettelen hullusti, niin en voi palata takaisin ja alottaa uudelleen…
Olen kasvanut kaksi tuumaa nyt kesällä, Marilla. Herra Gillis mittasi minut Rubyn syntymäpäiväkekkereissä. Olen niin iloinen siitä, että laitatte uudet hameeni pitemmiksi. Tumman sinipunerva on niin soma, ja Marilla teki kovin kiltisti pannessaan sen reunaan rimsun… Tietystikään se ei ollut lainkaan välttämätöntä, mutta rimsut ovat tänä syksynä niin muodissa… Tiedän lukevani ahkerammin, kun minäkin olen saanut sellaisen. Minulla on sellainen miellyttävä tunne syvällä sydämeni pohjassa tuon rimsun vuoksi…
— No silloinhan oli hyvä, että sait sen, sanoi Marilla.
Neiti Stacy tuli takaisin Avonlean kouluun ja tapasi kaikki oppilaansa tiedonhaluisina ja uutterina kuten ennenkin. Varsinkin pieni jatkoluokka ponnisteli voimiaan äärimmilleen, sillä seuraavan vuoden lopussa, heittäen jo nyt pitkän tumman varjonsa edelleen, kohosi tuo kohtalokas jokin, joka tunnettiin nimellä "sisäänpääsytutkinto" ja jolla oli kyky nostattaa jokaisen oppilaan sydän ylös kurkkuun. Entäpä he eivät läpäisisikään!
Kun Anna näki pahoja unia, näki hän pitkän luettelon kaikista niistä, jotka olivat päässeet seminaariin. Ylinnä oli Gilbertin nimi loistavin kultakirjaimin, mutta hänen nimensä — puuttui.
Niin talvi kului nopeasti, hilpeän mielen, rattoisan olon ja uuraan työn vaihdellessa. Opetus oli yhtä hauskaa ja mukaansatempaavaa, kilpailu toverien kesken yhtä kiihkeä kuin ennenkin. Uusia ajatusten, tunteitten ja kunnianhimoisten pyrkimysten maailmoita, houkuttelevia, tähän asti tuntemattomia tiedon tanhuita avautui Annan kaihoaville katseille.
Marilla piti muistissaan Spencervalen lääkärin määräyksen eikä antanut Annan päätä pahkaa heittäytyä opiskeluihinsa. Hän sai olla mukana illanvietoissa, joissa oli esitelmiä ja musiikkia; pari iloista rekiretkeä tehtiin kulkusten helistessä ja jälkeenpäin tanssittiin, ja nuoret huvittelivat luistelemisella niin kauan kuin oli jäätä.
Eräänä päivänä, kun he seisoivat vierekkäin, huomasi Marilla hämmästyksekseen, että Anna oli häntä pitempi.