— Lapsi kulta, kuinka olet kasvanut! sanoi hän, tahtomatta uskoa omia silmiään.
Huokaus seurasi näitä sanoja. Marilla tunsi ihmeellistä alakuloisuutta sen johdosta, että Anna kasvoi mittaa. Se lapsi, josta hän oli oppinut pitämään, oli poissa, ja tässä seisoi sen sijaan tämä pitkä viisitoistavuotias tyttö vakavine silmineen, ajattelevine otsineen ja kaunisryhtisine pikku päineen. Marilla piti tytöstä yhtä paljon kuin hän oli pitänyt lapsesta, mutta hänellä oli kuitenkin painostava tunne siitä, että hän oli kadottanut jotain. Ja illalla, kun Anna oli mennyt yhdistyksen kokoukseen Dianan seurassa, istui Marilla yksin talvihämärässä ja antaen yhtäkkiä myöten heikkoudelleen ratkesi itkemään.
Matthew, joka tuli sisään lyhty kädessä, huomasi asian ja katsoi häneen sellaisen hämmästyksen vallassa, että Marillan täytyi nauraa kyyneltensä lomassa.
— Ajattelin Annaa, sanoi hän. — Hän on kasvanut ja tullut niin suureksi — ja luultavasti emme saa pitää häntä täällä ensi vuonna. Tulen kaipaamaan häntä kauheasti.
— Hänhän voi tulla kotiin meitä katsomaan usein, lohdutti Matthew, jolle Anna oli yhä ja tulisi aina olemaan se pieni innokas ja puhelias tyttönen, jonka hän oli hakenut asemalta eräänä kesäkuun iltana neljä vuotta sitten. — Carmodyn sivurata valmistuu siksi.
— Se ei ole samaa kuin pitää häntä aina luonaan, huokasi Marilla, päättäen oikein syventyä suruunsa Mutta mitäpä miehet sellaisesta ymmärtävät!
Annassa tapahtui muitakin muutoksia, ei vähemmän silmäänpistäviä kuin nuo puhtaasti ulkonaiset. Ensinnäkin hän muuttui paljon hiljaisemmaksi. Hän ehkä ajatteli sitä enemmän ja haaveili kaiketi yhtä paljon kuin ennenkin, mutta varmaa on, että hän puhui vähemmän. Marilla ei voinut olla kiinnittämättä siihen huomiota.
— Sinä et lörpöttele puoliksikaan niin paljon kuin ennen maailmassa, Anna, etkä myöskään käytä niin paljon suuria sanoja. Mikä sinua vaivaa?
Anna punastui ja naurahti, pannen kirjan pois kädestään ja katsellen uneksien ikkunasta ulos, jossa köynnöskasvien suuret ja paisuvat punaiset nuput jo uskalsivat esiin kevätauringon säteitten lämmössä.
— En tiedä — en välitä jutella niin paljon, sanoi hän ja siveli ajatuksissaan leukaansa etusormella. — On hauskempaa ajatella armaita, kauniita ajatuksia ja tallettaa ne sydämessään kuin aarteet. Minusta ei ole mieluista, että muut ihmiset nauravat tai ihmettelevät niitä… Ja… olen ikäänkuin kadottanut halun käyttää suuria sanoja… On melkein vahinko, eikö totta, että nyt kun itse olen tullut niin suureksi, että voisin käyttää niitä, en enää välitä siitä… On kyllä omalla tavallaan hauskaa olla suuri, mutta se ei kuitenkaan ole sillä tavalla huvittavaa, kuin olin odottanut, Marilla. On niin paljon opittavaa ja tehtävää ja ajateltavaa, ettei jää lainkaan aikaa suuriin sanoihin… Neiti Stacy sanoo muuten, että on paljon parempi ilmaista ajatuksensa selvästi ja lyhyesti. Kaikki aineemme kirjoitan niin koruttomalla kielellä kuin mahdollista. Se oli alussa vaikeata. Olin niin tottunut pöyhkeilemään kaikilla mahdollisilla hienoilla ja pitkillä sanoilla, jotka voin keksiä, ja niitä ei totta tosiaankaan ollut vähän. Mutta nyt olen tottunut tuohon toiseen tapaan ja ymmärrän, että se on parempi.