— Kuinka teidän kirjallisen klubinne on käynyt? En ole kuullut siitä puhuttavan nyt pitkään aikaan.
— Kirjallinen klubi on lakkautettu. Meillä ei ollut siihen aikaa — tai ehkä me suorastaan kyllästyimme siihen… Oli niin haljua kirjoittaa vain rakkaudesta ja murhista ja pahoista ja synkistä salaisuuksista. Välistä saamme harjoitella koulussa itse "kirjailemaan", mutta neiti Stacy ei anna meidän kirjoittaa mitään muuta kuin mitä me itse voimme kokea Avonleassa, ja hän on hyvin ankara arvostelussaan. Siten itsekin saa silmänsä auki näkemään omia heikkouksiaan…
— Sinulla on vain kaksi kuukautta jälellä sisäänpääsytutkintoon, sanoi Marilla. — Luuletko, että onnistut?
Anna säpsähti.
— En tiedä. Välistä ajattelen: kyllä se menee — ja toisinaan taas valtaa minut sellainen pelko. Olemme lukea päntänneet ahkerasti, ja neiti Stacy on ollut väsymätön, mutta voimmehan saada reput silti… Kaikilla meillä on kompastuskivemme. Minun on tietysti geometria, ja Janen latina, ja pari muuta pelkäävät kamalasti algebraa. Kesäkuussa neiti Stacy panee meille kokeen ja antaa meille sellaisia kysymyksiä, että tarkalleen tiedämme, kuinka tutkinnossa menetellään… Kunpa se olisi onnellisesti ohi! Se ei anna minulle ensinkään rauhaa… Välistä herään keskellä yötä ja tuumailen, mihin ryhdyn, jos minut reputetaan.
— Menet vielä vuodeksi kouluun ja yrität uudelleen, sanoi Marilla aivan välinpitämättömästi.
— Ei, sitä en jaksa kestää… Ajatelkaas, mikä häpeä saada reput, varsinkin jos Gil — jos muut läpäisevät! Ja minä saan varmaan sellaisen tenttikuumeen, että vastaan aivan päin seiniä.
Anna huokasi ja käänsi vastahakoisesti katseensa pois ulkopuolella olevasta nuoresta ja lumoavasta keväästä, joka viittoi ja houkutteli sinisine taivaineen, sulotuoksuisine tuulenhenkineen ja versovine vihannuuksineen. Hän kiinnitti päättäväisesti ajatuksensa kirjaan. Toisia keväitä tulisi, mutta Anna tunsi olevansa vakuutettu siitä, että ellei hän läpäisisi sisäänpääsytutkinnossa, ei hän enää koskaan voisi niistä oikein iloita.