Kesäkuun päättyessä loppui myöskin sekä lukukausi että neiti Stacyn toiminta Avonlean koulussa. Anna ja Diana kulkivat kotiin hyvin surullisin mielin. Punaiset silmät ja märät nenäliinat olivat todisteina siitä, kuinka liikuttava oli ollut neiti Stacyn hyvästijättö. Kuusikkomäen alapuolella kääntyi Diana ympäri, katsoi koulutaloon, ja huokasi syvään.
— Minusta tuntuu kuin kaikki olisi lopussa, eikö sinustakin? sanoi hän synkästi.
— Sinulla ei ole puoleksikaan niin suurta surun syytä kuin minulla, sanoi Anna hakien turhaan kuivaa kohtaa nenäliinastaan. — Sinähän saat sentään tulla takaisin ensi vuonna, mutta minä olen varmaan jättänyt kelpo vanhan koulumme ainaiseksi — jos läpäisen tutkinnossa, tietenkin…
— Se ei ole hituistakaan samaa. Neiti Stacy ei tule olemaan siellä, ettekä luultavasti sinä eikä Ruby. Saan istua aivan yksinäni, sillä en voisi istua kenenkään toisen vieressä sinun jälkeesi. Ah, kuinka hauskaa meillä sentään on ollut, Anna! On kauheata ajatella, että ne ajat ovat menneet.
Kaksi suurta kyyneltä vieri Dianan nenää pitkin.
— Jos sinä tahtoisit lakata itkemästä, niin minäkin voisin, sanoi Anna rukoilevasti. Joka kerta kun työnnän nenäliinan taskuuni, näen kuinka sinun silmäsi ovat tulvillaan kyyneliä, ja silloin alan minä uudelleen myöskin. Saat nähdä, että tulen takaisin…
— Oh, sinähän onnistuit niin erinomaisesti tuossa viimeisessä kokeessa neiti Stacylle.
— Niin kyllä, mutta silloin ei minulla ollut lainkaan tenttikuumetta… Kun ajattelen oikeata, kylmenen aina sormenpäihin saakka. Ja lisäksi olen minä numero kolmetoista, ja Josie Pye sanoo sen merkitsevän onnettomuutta. En ole taikauskoinen, ja tiedän, ettei se voi vaikuttaa mitään. Mutta toivoisin kuitenkin, etten olisi numero kolmetoista.
— Nyt sinun kai on pakko valvoa ja lukea iltasin? sanoi Diana.
— Ei, neiti Stacy on ottanut meiltä lupauksen, ettemme tee niin. Hän sanoo, että se vain väsyttäisi meitä ja hämmentäisi ajatuksiamme — meidän on parempi mennä ulos raittiiseen ilmaan eikä ollenkaan ajateltava tutkintoa ja mentävä iltaisin varhain levolle. Se on helposti sanottu, se!… Hyviä neuvoja on aina vaikea noudattaa, sen olen usein huomannut… Prissy Andrews on kertonut minulle, että hän istui ylhäällä puoliyöhön joka ilta sillä viikolla, kun hänellä oli tutkinto, ja lukea pänttäsi niin, että kaikki pyöri ympäri hänen päässään, ja minä olin aikonut istua ylhäällä vähintäin yhtä kauan kuin hän. Josephine tätisi teki hyvin kiltisti tarjotessaan minulle asuntoa luonaan kaupungissa oloaikanani.